»Sinun…!»
Vaarin kasvot läikähtivät kalpeiksi ja hänen ruumiinsa alkoi vavista niin ankarasti, että tuskin voi pitää Unnolta ottamaansa onkivapaa kädessänsä, ryhtyessään keinottelemaan kalaa kuivalle. Kun ei ollut yrittämistäkään mokomaa ahvenen körriä väkivalloin maalle niin heikolla pyydyksellä, täytyi se ensin väsyttää ja sitten ottaa ylös haavilla, joka vaarilla aina oli varalla vierellänsä.
Kun kalan niska oli nujerrettu, istui vaari jälleen kivelle, puhumatta sanaakaan. Kylmän hien valuessa suurina pisaroina otsalta, hengityksen tohistessa raskaana kuin huokaus, hän siinä kokoon kyyristyneenä oli niin nääntyneen näköinen, kuin olisi suorittanut jonkin ylivoimaisen työn.
»Kuolenkos minä nyt, niinkuin sekin Tupsu-Tanu?» kysyi Unto leikiten, sillä hän ajatteli vain edessä olevaa riemua, kun kotiin tullaan.
Vastaukseksi vaarin teki mieli sulkea Unto syliinsä ja pusertaa rintaansa vasten, mutta salatakseen mielenliikutustansa hän tyytyi vain kädellänsä silittämään pojan päätä.
»Niin, kyllä se niin on, että Mäkikaipiosta ei tällaisia kaloja saa kukaan muuta kuin yhden eläessään», sanoi hän ja asettaen kalakontin viilekkeistä selkäänsä jatkoi:
»Kun tässä ollaan kesän varrella kiinnytty toisiimme keskinäisen luottamuksen siteillä, kaakot ja me, oltu kuin saman perhekunnan jäseniä, yksissä kalasteltu ja yhteisestä kupista syöty, niin sinä voisit, ennenkun lähdemme, voisit sanoa niille… hyvästi… jos niinkuin sattuisi niinkin käymään, että… viim… että ette enää… tämän koommin… toisianne näkisi…»
»Hyvästi!» hihkaisi Unto niin vallattomasti, että kaakot säikähtäen kohottivat korkeita kaulojansa.
Paluumatkaa ääneti tehtäessä näytti vaarin selkä kumarammalta kuin ennen, ja hänen virsunsa loksahtivat kantapäistä joka askeleella, niinkuin ne yhtäkkiä olisivat tulleet liian väljiksi.
»Taitaapa olla kontti hyvinkin painava?» kysäisi Unto hiukan ylpeillen.