Unnon pää nuokahti alas, ja vastaamatta mitään hän, yhä kyyhkysillään ollen, hyppysissä kiemurteleva matonen kuin sisäisten tunteitten vertauskuvana, alkoi kaivaa karsinamultaa oikean jalkansa isolla varpaalla, kyynelten tipahdellessa kuoppaan, niinkuin olisi siihen haudannut pettyneitä toiveitansa.
Hän oli elänyt koko kevätkesän, jopa vuosikausia tämän onkimatkan odotuksessa, laittanut pyyntivehkeensä kuntoon ja kärttänyt vanhemmiltansa menoluvan jo aikoja sitten. Mutta vaari, jonka kanssa oli määrä lähteä, oli antanut hänen pyyntöihinsä kierteleviä vastauksia, jotka oudolla salaperäisyydellään olivat kiihoittaneet hänen uteliaisuuttansa siihen määrin, että tuntui ihan mahdottomalta nyt ratkaisevan hetken tullessa jäädä pois.
»Jos sinä pyytäisit minua onkitoveriksesi tähän kotijärveen, pyytäisit minun tekemään itsellesi kärryjä, marjatuokkosta, pajupilliä, tai jos sinulla on mikä hyvänsä muu kohtuullinen toivomus, niin minä vointini mukaan teen mieliksesi. Mutta Mäkikaipiolle… ei, ne sellaiset matkat eivät ole lapsia varten», koki vaari lohduttaa, nähtyään pojan kyyneleet.
Kun Unto oli huomaavinaan vaarin äänensävyssä tällä kertaa peräytymiseen vivahtavaa epävarmuutta, päätti hän voittaa ujoutensa ja tarttua viimeiseen oljenkorteen: karkasi syleillen vanhuksen kaulaan, kallisti päänsä hänen rintaansa vasten ja ratkesi entistä rajumpaan nyyhkytykseen.
Tätä vaarin sydän ei enää voinut kestää.
»No, no… älähän… tulehan sitten, tulehan sitten», hän soperteli, taputtaen poikaa kömpelösti hartioihin.
Kuin kiitokseksi Unto pusersi vielä kerta häthätää vanhuksen kaulaa ja pyyhkäisi nopeasti paitansa hihalla kyyneleet silmistänsä. Vaari ei ollut ehtinyt kunnolle lähdön alkuunkaan, kun hän jo mennä vilisti kaukana niityllä, jossa vihreän ruohon ohella kasvoi paikoittain polvenkorkuista kärpäskukkaa keltaisina pälvinä. Paitsi ilon aiheuttamaa innostusta häntä kiirehti halu saada toveriansa odotellessaan aikaa katsella, kuinka niityn keskellä olevissa suohaudoissa sammakkojen leuanalustat läpättivät kuin palkeen posket, kuinka ne ampuivat kärpäsiä kielellänsä ja pitkillä säärillään potkien uivat melkein samaan tapaan kuin ihmiset.
Jäljessä tuleva vaari ei ollut ehtinyt vielä suohaudoille asti, kun Unto taas lähti juoksemaan eteenpäin, ikäänkuin peläten, että ukon päähän pälkähtäisi käännyttää hänet taipaleelta takaisin. Tultuaan niityn ulkolaidassa olevaan lehtoon, jossa keväällä hakatut halkopinot loitommalta katsoen näyttivät paikallaan seisovalta valkoiselta lehmikarjalta, hän kiipesi suureen koivuun ja kukkui niin taitavasti, että vaari paikalle tultuaan töllisteli kummeksien puihin, kun käkeä ei näkynyt, vaikka kukunta kuului.
»Ei nyt hullumpaa», hän viimein ääneen ihmetteli.
Vasta koivun tuuheasta latvasta helähtävä iloinen naurun remahdus paljasti hänelle totuuden.