Niityn aidan takaa alkoi polku, jota myöten kumppanukset lähtivät samoamaan sydänmaata kohti valkoiset onkivavat kädessä, vaarilla lisäksi kalakontti selässä ja virsut jalassa. Poika piipersi paljain jaloin, milloin edellä, milloin jäljessä, kysellen senkin seitsemiä asioita.
»Minkätähden tähän tielle on levitetty olkia, vaari, ja miksikä niitä on vain jyrkkien mäkien rinteillä, aina samalla puolen, mutta ei ole tasaisilla mailla? Laitumella käyville lehmillekö niitä on tuotu vai jäniksille? »
Mutta kahisevilla oljilla allapäin kävelevä vaari näytti tällä kertaa niin syväin mietteisiin vaipuneelta, että hän tuskin kuuli puoliakaan pojan kysymyksiä.
Kiemurteleva polku kiipeili milloin vuorten yli, milloin kulki kumisevia kanervakankaita tai kaarsi rannoitse väkevätuoksuisia, vesiperäisiä soita, joissa siellä täällä värjöttävä kitukasvuinen vaivaismänty kohotti kuivunutta latvaansa ja muuraimenkukat kattoivat maata kuin vastasatanut lumi. Eräässä kohden polku jonkun matkaa seuraili kapeaa puron uomaa, joka oli niin täynnä kukkivia tuomia, että se Unnon mielestä oli kuin sadun keijujen valkoinen tie. Hän sukeltautui kukkien ja suloisen tuoksun keskeen. Uoman pohjassa lirisi näkymättömiin piiloutunut puro, ikäänkuin siellä alhaalla kivien koloissa olisi ollut satoja tonttujen perunapatoja hiljaisella tulella kiehua pulputtamassa. Harvoissa suvantopaikoissa, missä vettä oli näkyvissä, kihisi pikku nahkiaisia mustanaan.
Matkan hiljalleen jatkuessa muuttui sydänmaa, samoin kuin vaarikin, yhä vaiteliaammaksi. Alkutaipaleella metsän täyttänyt pikkulintujen liverrys oli heikkenemistään heikennyt ja vaiennut viimein melkein kokonaan. Ei kuulunut enää muuta ääntä kuin silloin tällöin kuoleman kolkkoutta muistuttavaa tikan yksitoikkoista koputusta kuivan hongan kupeeseen, tuon mustan linnun aina toisinaan päästäessä kimakan, korvia viiltävän kirkaisun, johon säestyksenä yhtyi ilmassa kaartelevan haukan hiljaisempi vihellys, joka oli kuin kissan naukuminen. Joskus kuului etäämpää palokärjen räikeää pärrytystä, jolloin vaari Unnon kysymykseen huomautti:
»Koro huutaa.»
Hiljaisuuden kasvaessa tuli sydänmaa samalla ikäänkuin herkkäkorvaisemmaksi ja ankarammaksi: jos vähänkin hihkaisi, niin kaikkialla ärjähdettiin heti vihaisesti vastaan. Vihreähameiset kuuset seisoivat vakavina kuin vanhat mummot seuroissa kotituvassa, ja kaljupäiset kelohongat, moniailla vielä hiukan vihreää haiventa korvallisilla, näyttivät pudistavan kyhmyisiä oksiansa, niinkuin oli joskus vaarin tapana varoittaa liiallisesta vallattomuudesta koukkuisilla sormillansa: »Hiljaa, hiljaa, nuori mies.» Tämä juhlallinen äänettömyys alkoi Untoa hiukan pelottaa, niinkuin oli pelottanut kerta hiljaisessa, kaikuvassa kirkossa ennen jumalanpalveluksen alkua, eikä hän uskaltanut udella enää.
Vihdoin heidän eteensä ilmestyi pieni, soikea lampi, joka oli kuin syvälle kuoppaansa painunut vanhuksen silmä kahden liikkumattoman kallioluomen välissä, silmäripsinä vuorten laella törröttävät korkeat petäjät. Itäisestä silmänurkasta lähti kyynelvirtana lirisemään pieni puro pitkin erämaan ryppyisiä jättiläiskasvoja, niinkuin se olisi alati itkenyt. Puron salaperäistä lirinää lukuunottamatta ei kuulunut mitään ääntä, eikä ollut muuta elävää olentoa näkyvissä kuin lammen keskellä uiskenteleva yksinäinen kaakko.
»Tämäkö se on nyt se Mäkikaipio, josta vaari aina on puhunut?» kysyi
Unto innostuneena.
»Tämä se on», vastasi vaari vakavana ja lisäsi merkitsevästi kuiskaten: