* * * * *
Kaupunkilaisten epäystävällisen vierailun jälkeen vaarin ja hänen siivekkäiden ystäviensä välit viimemainittujen puolelta olivat ikäänkuin rikkoutuneet. Pysytellen etäällä onkijasta kaakot eivät tulleet enää kaloja pyytämään. Tämän ja kaiken muun lisäksi raskautti vaarin mieltä se, että linnut nähtävästi luulevat hänen aiheuttaneen onnettomuuden, eikä ole mitään keinoa puhdistautua epäluulosta.
Oli muuan pilvinen myöhäissyksyn päivä. Ylhäällä vuorilla ryski ja ulvoi kylmä pohjoistuuli, mutta alhaalla Mäkikaipion rannalla tuntui vain hiljaisena henkäyksenä lammen yli tanssien pyörtävän myrskyn helmojen heilahdus.
Vaari huomasi kaakkojen olevan tänään muuttopuuhissa. Niiden uinti oli omituisen säännötöntä ja mutkittelevaa, ikäänkuin hermostunutta. Väliin ne tarkoituksettomasti sukeltaa pulauttivat, väliin kohosivat terveet linnut siivilleen, kiersivät jonkun kerran lammen rantojen ympäri ja laskeutuivat taas haavoittuneen luokse, niin että vesi rinnan edessä koskena kohisi, koettaen houkutella sitä mukaansa. Kerran ne tekivät pitemmänkin lentomatkan ja viipyivät poissa niin kauan, että vaari luuli niiden jo iäksi menneen, vaan tulivat kuitenkin vielä takaisin. Näki, että niiden oli hyvin vaikea jättää toveriansa yksin. Mutta kun kaakot lopultakaan eivät onnistuneet saamaan emoa mukaan, lähtivät ne kilpaa pohjatuulen kera etelää kohti eivätkä enää palanneet.
Nyt vasta tuli yksin jääneelle hätä. Se törmäili uiden rannasta toiseen, etsien turhaan ulospääsyä kuin hiiri satimesta. Lopulta se yritti lentoon, mutta kun toinen siipi oli haavoittunut, pääsi se vain hiukan kohoamaan, kun jo rääpsähti alas veteen. Se yritti uudelleen kerta toisensa jälkeen, mutta kun ei sen paremmin onnistunut, alkoi se yhdessä kohden leipoa tervettä siipeänsä veden pintaa vasten kuin vaatteiden pesijä karttuansa, niin että läiske varmaan kuului kauas ympäristöön. Vihdoin se väsyneenä vetäytyi kaula lyhyenä kyyhöttämään erään rantakallion juurelle.
— Sietäisi sen ampujankin olla nyt näkemässä työnsä hedelmiä, ajatteli vaari murheellisena.
Vaan missä lieneekin ollut hän, kaupunkilainen herra, kuitenkin oli vaarin tietämättä joku toinen samanhenkinen osanottaja tarkkaavaisena seuraamassa surullista näkyä: pesäluolansa suulla vuoren rinnassa istui kettu ja pää kallellaan, vesi kielellä katseli avuttoman outoja eleitä, niinkuin oli niitä jo usein ennenkin toiveikkaana katsastellut ja omia laskelmiansa suunnitellut.
VIII
Talvi teki tuloaan. Matalat pikkulammet olivat jo jäätyneet, mutta kun Mäkikaipio on niin syvä, jäätyy se myöhemmin ja sulaa myöhemmin kuin monet isotkin järvet.
Myöhäisestä vuodenajasta huolimatta vaari yhä onkii uskollisesti kivellänsä Unto-vainajan perintöongella, rukkaset kädessä ja turkki yllä. Pitkiin aikoihin ei ole enää nyäissytkään, sillä pienetkin ahvenet ovat lakanneet jo kauan sitten syömästä. Kuitenkaan ei tämä seikka hänen uskoansa vähääkään lannista, päinvastoin siihen on tullut hyvin tärkeä lisä: sen, jota hän on vuosikaudet turhaan odottanut, täytyy jo tänä syksynä, ennen varsinaisen talven saapumista tulla; sillä heikentyneet voimat eivät salli hänen enää käydä täällä hiihtäen avannosta onkimassa eikä hän yksinäisessä kamarissaan pitkän pimeän talven aikaa jaksa odottaa uuden kesän tuloa.