Kaakkojen lähdön jälkeen hän ei kuitenkaan joutanut ajattelemaan niin paljon omaa asiaansa kuin niiden jäljelle jäänyttä emoa, jota hän muun lisäksi piti nyt kohtalotoverinansa: yhtä orpo ja yksinäinen kuin hän oli myöskin se, vieläpä kärsimyksissään paljoa enemmän. Onneksi sille, että oli kalansyöjä, sillä jos olisi ollut kasvinsyöjä kuten monet vertaisensa, olisi sillä aikaa sitten ollut nälkäkuolema edessänsä.
Ruuan puutetta ei siis toki ollut. Mutta miten käy, kun lampi jäätyy?
Se kysymys askarrutti alati vaarin aivoja ja päin oi hänen sydäntänsä, sitä raskaammin, kuta lähemmäksi kohtalokas hetki päivä päivältä tuli. Millaisia suunnitelmia hän lienee hiljaisuudessa hautonutkin, päätyi ajatus lopulta yhteen ainoaan pelastuskeinoon: kaakon ampumiseen. Mutta tätä tapaa kohtaan pani hänen sydämensä niin jyrkän vastalauseen, että sitäkin oli mahdoton käytännössä toteuttaa. Näin ollen ei näyttänyt jäävän jäljelle muuta mahdollisuutta kuin jättää kaakko kohtalon huomaan.
Onkiessaan ilmoja valitsematta vaari oli lammella vilustuttanut itsensä, niin että hänen oli viimein pakko kallistua vuoteeseen. Holhokistaan eristettynä hänen huolensa oli niin suuri, että se riisti häneltä öitten unen ja päivien levon. Tästä syystä kotiväki, joka ei tiennyt mitään kaakkoasiasta, päätteli Unto-vainajan kuoleman horjuttaneen tasapainostansa ei ainoastaan vaarin sydäntä, vaan myöskin pään, jopa siihen määrin, että arveltiin, olisiko ehkä tarpeen asettaa hänet salaisen silmälläpidon alaiseksi.
Vaarin ollessa viimeksi Mäkikaipiolla oli sen rantoja alkanut jo vetää hienoon jääriitteeseen. Taivas oli tosin sen jälkeen pysynyt pilvisenä, mutta siitä huolimatta ilmat olivat olleet niin kylmät, että hän ei voinut arvata, miten mahtoi lammen jäätymisen laita olla.
Kun sitten eräänä päivänä kuoraisi taivaan selkeäksi ja tyyntyi hiiskumattoman hiljaiseksi, pistäytyi vaari, ollen jo jonkun verran toipunut taudistansa, illalla liinaisillaan ulkona ilmaa tunnustelemassa ja havaintonsa tehtyään päätteli itsekseen, että jollei Mäkikaipio liene jo jäätynyt, niin ensi yönä sen täytyy tapahtua. Hän ei saanut enää mielenrauhaa, vaan puki yllensä ja talonväen makuulle ruvettua lähti virsuineen ja rusikkakeppineen köpittämään niityn poikki ja sitten edelleen kovaksi jäätynyttä polkua Mäkikaipiolle.
Hänen perille päästyään heitti aikaisemmin noussut kuu kaamean valaistuksen lammen pinnalle, reunavuoret olivat synkässä varjossa ja korkeat kelohongat niiden laella kuvastuivat kuulakkaa yötaivasta vasten kuin käsivarsiansa ojentelevat mustat aaveet. Lammen valaistu osa oli kiiltävän valkoinen ja sen yli kulki epäselvänä vielä kalpeampi kuun tie. Mutta keskellä näkyi pieni, musta aukeama; se oli sulaa vettä, ja siinä ui yksinäinen kaakko. Vaari kiersi rannan sille kohdalle, josta oli lyhin matka sulaan, paremmin nähdäksensä ja koettaakseen, jos suinkin mahdollista, keksiä jotakin pelastuskeinoa vielä viime hetkellä.
Vastarannalla näkyi kettu koettelevan nuoren jääsillan kantavuutta, niinkuin olisi sekin apuun pyrkinyt.
Sitä mukaa kuin pakkanen yötä myöten yltyi, supistui sula lammen keskellä. Vaari saattoi nähdä, kuinka jään reunasta kasvoi teräviä, kuun valossa kimmeltäviä keihäitä, jotka lähenivät piiritettyä kuin saartava sotajoukko kaikilta puolin. Rantajään lujuudesta voi päättää, että kaakon on täytynyt uiden pitää sulana ahdasta asuntoansa ties kuinka kauan. Kuitenkin näytti siltä kuin se vasta nyt olisi tullut täysin tajuamaan tilansa toivottomuuden. Sille tuli hätä, samanlainen hätä kuin aiemmin jäätyään yksin toverien lähdettyä. Se ryntäili kiivaasti sulan reunoja vastaan, niin että jäähileet helisivät, mutta minkä yhdet edessä murtuivat, kasvoivat toiset takana kaksin verroin. Vaikka vaari tiesi kaakon ihon ja höyhenpanssarin olevan niin lujat ja tiiviit, että myötäsukaan ammuttu pyssynluoti tuskin jaksaa lävistää niitä, oli hän kuitenkin näkevinään saarretun valkoisessa rinnassa punaista verta.
Nyt vaari ei voinut enää olla pelkkänä sivusta katselijana. Hän riisui turkkinsa, etsi rannalta hätävaraksi riu'un tapaisen pitkän puun ja se kädessä lähti virsuineen hiljaa hiihdättämään kaakkoa kohti. Hänen jonkun verran rannasta edennyttyään jää kiljahti niin pahasti, että he kaikki kolme säikähdyksestä vavahtivat ja jäivät sydän kylmänä kuuntelemaan yli jään kaikuvaa ukkosen tapaista jylinää ja ulinaa, joka kumisi kuin veden väki siellä alhaalla olisi tullut herätetyksi alkavasta talviunestaan.