Vaarin tarkoituksena oli päästä riukunsa avulla niin likelle kaakkoa, että hän saisi sen käsin kiinni, veisi kotiinsa navettaan kanojen seuraksi, uittelisi sitä siellä vaikka vesitiinussa ja elättäisi rahenuotalla vedettävillä kuoreilla ja muilla kaloilla, jotka jäädytettyinä säilyisivät suolaamattakin talven yli. Mutta kaakko näytti käsittävän hänen pyrkimyksensä toisin. Kuta lähemmäksi vaari seipäineen pääsi, kuta ilkeämmin jää ulvoi ja ritisi, sitä levottomammin se päätänsä käänteli.
— Saisi sen ymmärtämään, että minä hänen parastansa tarkoitan, että minä oman henkeni uhalla tahtoisin häntä kauheasta kuolemasta vapahtaa. Mutta se raukka näkyy minua, pelastajaansa, pelkäävän, muistaa kai sen syksyisen laukauksen vielä ja luulee, että minä hänen luoksensa surma-aikeissa pyrin, ajatteli vaari.
Hän oli enää vain jonkun sylen päässä pelastettavastansa, kun kaakko vihdoin teki ratkaisevan päätöksen: riuhtaisihe irti kuin kahleista, kohottautui ylös, niinkuin olisi vedessä seissyt, hypähti pienen kaaren ilmassa ja pudottausi päin syvyyteen.
Vaari haamaisi kädellänsä kuin kiinni tavoittaakseen, mutta samassa irtautui riuku toisesta kädestä, jää murtui rusahtaen hänen allansa, j ääntä päästämättä vaari vajosi samaan avantoon kuin kaakkokin. —
Oli niin hiljaista. Kuului vain heikkoa ritinää, kun puhurin piiat kutoivat jäistä ruumisliinaa vainajain ylle.
Hetkistä myöhemmin alkoi kettu, kuono kuuta kohti, ulvoa yli sydänmaan kantavaa, sanatonta hautausvirttänsä, niin haikeata kuin voi vain se, joka on pettynyt toiveissansa.
Jossakin, rannempana, paukautti pakkanen ensimäisen, kumean kunnialaukauksen sankareille.
Hiekkahaudalla.
Kun hiekkakuorma oli luotu valmiiksi, lähti nuori mies hevosineen kuljettamaan sitä maantielle. Mutta vanha mies, joka oli hiekkaa luomassa, jäi hautaan. Kun poika taas jonkun ajan kuluttua palasi takaisin hakemaan uutta kuormaa, näki hän jo etäältä, että pitkä, vaarallinen katto oli sillaikaa lohjennut haudan syrjästä ja vierittänyt mukanansa suuren määrän hiekkaa alas haudan pohjaan. Lisäksi hän näki isänsä kädet ristissä rinnalla, hatutta päin tuijottavan vieremään, niinkuin siinä olisi joku ihme tapahtunut.
»Jopa se surmanloukku on vihdoinkin pudonnut», huusi poika jo kaukaa.