Mutta isä-ukko ei vastannut mitään, niinkuin ei olisi kuullut, mitä poika sanoi.
»Hei! Onko ukko nukkunut seisaalleen?» uudisti poika hiukan komentavalla äänellä.
Vanha mies ei kiirehtinyt vieläkään vastaamaan. Hetken kuluttua hän sanoi tyynesti:
»Sinä voisit pitää pienempää ääntä — hautausmaalla.»
Poika katsoi ihmeissään isänsä paljaaseen päälakeen ja ajatteli, että polttavan kuuma aurinko on voinut saada aikaan sekaannuksen vanhuksen aivoissa. Ikäänkuin arvaten nämä ajatukset isä viittasi sanaakaan sanomatta kädellänsä vieremään. Tarkemmin katsottuaan osoitettuun kohtaan poika tunsi jääkylmän virran kulkevan ruumiinsa lävitse, niinkuin tuntee ihminen aina, milloin kuolema tavalla tai toisella koskettaa. Vaistomaisesti hänkin otti hatun päästään.
Hiekassa vieremän rinnassa lepäsi vierekkäin kaksi ihmisen luurankoa, ruostuneet miekat kupeellansa, ammottavan tyhjillä silmäkuopillaan katsellen kuin ihmeissään auringon häikäisevää kirkkautta.
»Kenen luurankoja lienevät?» lausui poika pitkän vaitiolon jälkeen.
»Nuo miekat sen kertovat», vastasi isä.
»Minulla on kyllä silmät päässä nähdäkseni, että ne ovat olleet sotamiehiä», jatkoi poika. »Mutta minä tarkoitan: lienevätkö olleet ystäviä vai vihollisia, lienevätkö taistelleet meidän puolestamme vai meitä vastaan.»
»Jumala sen tiennee», sanoi vanhus. »Lienevät olleet ystäviä, lienevät olleet vihamiehiä ja saattaahan olla, että toinen on lyönyt meidän puolesta, toinen vastaan, kunnes aikansa kamppailtuaan ovat veriinsä vaipuneet. Miten hyvänsä, he ovat levänneet rinnakkain hyvässä sovussa jo toista sataa vuotta ja tulevat samalla tavalla lepäämään ylösnousemisen aamuun asti.»