»Niin kai.»
»Totta näkyy olevan, mitä isäni isä, joka oli omin silmin nähnyt ne ajat, kertoi minun lapsena ollessani, vaikka asia on jäänyt unhotuksiin nykyiseltä sukupolvelta.»
»Mitäs vaarinne kertoi?»
»Sitä kertoi, minkä tässä nyt osittain näemme, että lepää tässä hiekkakankaassa näitä miekkamiehiä sadoittain yhteisessä pitkässä haudassa, jonka toinen pää on nähtävästi tässä, toinen» — hän viittasi kädellään kauas metsään päin — »missä asti lieneekään».
»Onpa sille haudalle jo ehtinyt kasvaa korkeita petäjiä, kymmentuumaisia tukkipuita.»
»Eihän se ole eilispäivän hautoja. Vaan saisivat olla kaatamatta nämä petäjät, saisivat pysyä erossa näistä saksimiehet.»
»Minkätähden kaatamatta, rahan eteinen tavara?»
»Sentähden, kun ovat nämä puut juurillaan imeneet itseensä ihmisverta, kun ovat ihmisruumiista runkonsa rakentaneet. Minkä näihin kirveesi isket, sen ihmiseen isket.»
Poika katseli mahtavia »hautapetäjiä», mutta isän katse oli kääntynyt sisäänpäin, niinkuin hän olisi tahtonut palauttaa muistiinsa jotakin unhottunutta menneiltä ajoilta. Arveli vihdoin:
»Ja tosia taitavat olla kaikki muutkin, mitä on kerrottu kuullun ja nähdyn tällä paikalla.»