»Mitäs täällä on kuultu ja nähty?» kysyi poika ja katsoi isäänsä hiukan hymyillen.
»On kuultu itkua ja huokauksia pimeinä syys-öinä.»
»Kukahan täällä olisi huokaillut — - eivät suinkaan nämä kuivuneet luurangot!?»
»Kun nämä muinoin nuoret miehet temmattiin miekan teille, voi olla varma, että ilo niistä kodeista kaikkoutui karkuteille heidän kerallaan.»
»Eikä se moneen kotiin tainnut palata ensinkään — kun eivät pojatkaan palanneet.»
»Ei, ne kodit olivat muuttuneet murheen asunnoiksi. Mutta kaikkein kuumimmat kyyneleet on vuodatettu salassa. Ne salassa-itkijät ne ovat näissä männiköissä huokailleet pimeinä syys-öinä.»
»Ettäkö ovat tulleet tänne asti? Ettäkö ovat tienneet, missä heidän sulhonsa lepäävät?»
»Niiden morsiamien henget ne ovat tulleet ja tienneet tulla. Uskollisina lupauksilleen ovat he itsekukin kantaneet sydämessään yhtä ainoata kuvaa viimeiseen hengenvetoonsa asti ja ruumiista vapauduttuaan harhailleet kuin pesättömät linnut, kunnes ovat etsittävänsä löytäneet.»
»Mikä mahti heidät lie pakottanut ja ohjannut tulemaan näin syrjäiseen seutuun?» huomautti poika epäuskoisena.
»Mikä mahti pakottaa pääskysen lentämään tänne, näin kaukaiseen maahan?» vastasi isä. »Eikö se ole polttava rakkaus ja sammumaton ikävä ja jälleennäkemisen kaipuu, joiden voima on niin suuri, että niitä ei voi vastustaa kukaan!»