»Saattaa olla niinkin», myönnytteli poika.
»Niin — ja kertoivat vanhat, että on tällä paikalla nähty kirkko.»
»Kirkko… syys-yönä tietysti?»
»Syys-yönä. Oli ollut läpeensä lasia se kirkko, niin että saattoi ulkoa nähdä, mitä sisällä tapahtui. Ja valoisa se oli ollut kuin jouluna. Ei ollut näkynyt kruunuja, ei kynttilöitä, niin ettei voitu tietää, mistä se valo tuli, mutta kalpeaa se oli ollut kuin kuun valo. Oli kuulunut hiljaista soitonhyminää, josta ei oikein tietty, kuuluiko se kirkosta vai jostakin äärettömän kaukaa, mutta niin kaunista se oli ollut, että sitä soittoa kuunnellessa oli yrittänyt lakata sykkimästä kuulijan sydän. Lasisen alttaripöydän ympärillä oli ollut polvistuneina kuolemankalpeita nuoria miehiä, rinnallansa yhtä kalpeat morsiamensa, ja alttarikehän sisäpuolella oleva pappi oli vihkinyt heitä. Ja toisia morsiuspareja oli ollut kirkko täynnä odottamassa vuoroaan päästä vihittäviksi alttarin ääreen. On näet niin, että ne, jotka ovat luodut toisilleen, saavat toisensa viimein.»
»Voi olla, vaikka kyllä minusta näyttää, että useimmin ne, jotka eivät ole luodut toisilleen, saavat toisensa», pilaili poika.
Vanhus ei vastannut mitään, ryhtyi vain luomaan hiekkakumpua luurankojen ylle.
Veromerkki
Mäkitupalainen Heikki Hurskanen oli lähtenyt kotoaan puolilta öin suureen joulukuun kuntakokoukseen kirkonkylään. Aamuhämärissä päästyään vihdoin perille hän oli etsinyt kokoushuoneen piiloisimman sopen ja istunut siinä toisten takana kokoon kyyristyneenä melkein koko kuntakokouksen ajan, sanaakaan sanomatta. Ainoastaan silloin, kun puheenjohtaja esitti keskusteltavaksi jonkun uuden asian, hän kohotti päätänsä ja käsi korvan takana kuunteli tarkkaavasti. Mutta pian hän taas vaipui entiseen tylsään välinpitämättömyyteensä, ikäänkuin keskusteltavat kunnan asiat eivät lainkaan liikuttaisi häntä.
Lattialla hänen edessään kyyrötti pieni pystykorvainen koira kiiltävän mustassa turkissaan, valkoinen kaulus kaulassa. Sen jalat ja koko hintelä ruumis värisivät kuin vilussa, vaikka huone oli liiankin lämmin. Toisinaan, kun keskustelu kävi kuumaksi, kun ei enää välitetty puhevuoroista, vaan puhuttiin yhtaikaa ja puheenjohtaja paukutti puuvasarallaan pöytään, palauttaakseen huutajia järjestykseen, sai koira niin ankaria puistatuskohtauksia, että sen oli vaikea pysyä paikallaan. Heikki silloin laski kätensä hellästi sen pään päälle, ja se rauhoitti hiukan, vaikka hiljainen värinä jatkuikin edelleen. Eikä Heikki ollut kaikistellen selvillä siitä, vapisiko koira vai hänen kätensä vaiko molemmat. Kuitenkin tuntui turvallisemmalta kummallekin olla näin toistensa kosketuksissa.
Ilta alkoi jo hämärtää, sähkövalo sytytettiin, ja se valaisi kokoushuoneen joka sopen kuin kirkkain päivä. Heikki ja hänen koiransa vavahtivat kuin salaman iskiessä, ja heidän olonsa tuntui entistä turvattomammalta. Kotona Hurskalan töllissä he olivat tottuneet vain kitupiikin himmeään valoon, joka jätti tuvan nurkat melkein pimeiksi.