Vihdoinkin puheenjohtaja luki esityslistaltaan viimeisen-edellisen kysymyksen:
»Määrätään koiraveron suuruus ensi kolmivuotiskaudeksi.»
Heikki Hurskanen kohoutui puoleksi seisaalle sopessaan. Hän oli aivan yhtenä korvana. Puheenjohtaja pöytänsä takaa tähysteli väsyneen näköisenä ympärilleen, merkitäkseen muistiin puheenvuoron pyytäjät. Mutta miehet katsoivat vain alaspäin miettivän näköisinä ja viipottivat jalkateriään. Muuan heikkonäköinen, vanhanpuoleinen nainen, jolla oli tapana käydä jokaisessa kuntakokouksessa sukupuolensa äänettömänä edustajana, kutoi sukkaa vakituisella paikallaan uunin kupeella, pitäen kudintaan ylhäällä aivan silmiensä edessä. Hetken aikaan Heikki ei kuullut muuta kuin vaimon puikkojen hiljaista helinää ja mahdollisesti oman sydämensä kiivasta lyöntiä.
»Koiravero», aloitti viimein puheenjohtaja, »on viime kolmivuotiskautena ollut kolme markkaa. Pidetäänkö se riittävänä edelleenkin, vai olisiko ehkä syytä korottaa?»
»Eiköhän tuo riittäne kolme markkaa koiran henkirahaksi, niinkuin on riittänyt tähänkin asti,» sanoi hetkisen kuluttua muuan työmies puhevuoroa pyytämättä.
»Ei se riitä,» väitti eräs hyvinvoivan näköinen kirkonkylän kauppias, jolla ei ollut itsellään koiraa. »Kymmenenkin markkaa on liian vähän. Ken ei sitä jaksa maksaa, sen ei kannata koiraa elättää. Ja siksi toiseksi, kenelle niistä räkyttäjistä on hyötyä. Juoksentelevat vain kesäkaudet pitkin metsiä ja repivät ihmisten lampaita. Köyhän varsinkaan ei kannata koiraa ruokkia — jauhot maksavat.»
»Sehän on kauppiaan hyöty», kuului jostakin.
»Jaa, mine ole just yks meeli kun herr kaupamees», yhtyi ruotsalainen ruukinpatruuna kauppiaaseen. »Mine tahto oikestan kakskymmenviisi marka hundskatt… koira… mite se nyt on?» tapaili puhuja suomalaista vastinetta ja haroi avuttomana käsillään tyhjää ilmaa.
»Koiravero», auttoi kielitaitoinen puheenjohtaja.
»Jaa, site mine meina — koiravero. Se on se, kun hävittä kaikki halpa-arvone hundrakkar.»