Asiasta sukeutui tiukka sananvaihto. Kaikki koirattomat ja moniaat varakkaat koiranomistajatkin kannattivat kymmentä markkaa, kolmen markan puoltajien jäädessä huomattavaan vähemmistöön.
Keskustelu näytti jo loppuneen, kun eräs mies nousi kiivaasti seisaalle ja sanoi:
»On täällä nurkassa muuan, joka on pyytänyt puhevuoroa senkin seitsemät kerrat. Eikö sitä äänivaltaansa saakaan käyttää muut kuin herrat ja narrit?»
Kaikkien katseet kääntyivät tarkoitettuun suuntaan. Heikki Hurskanen oli noussut seisaalle, vapiseva koiransa sylissään. Hän oli kaiken päivää, jopa viikkoja ennen miettinyt valmiiksi, mitä hän sanoisi koira-asian tullessa esille kuntakokouksessa. Mutta joutuessaan nyt ratkaisevalla hetkellä yleisen huomion, vieläpä koiransa takia naurunkin alaiseksi, Heikki oli niin hämmentynyt, ettei hän aluksi saanut sanaakaan suustaan.
»No, mitä teillä on sanomista?» kysyi puheenjohtaja.
»Sitä minä vain, — ja sitä ne naapuritkin siellä Rannankylillä, että kolme on vielä jaksettu maksaa, ja — jos luoja terveyttä suo — se tuo jaksettaneen eeskinpäin. Vaan jos niin, että kymmenen, niin… tuota… rikkaalle tuo lie sama kuin sylen suustaan ruiskauttaisi, mutta köyhälle se on suuri raha… Että eikö sopisi — passaisi sillä lailla, että tuo rikas ja mahtava maksaisi kymmenen, tämä köyhä kolme, ja kaikkein vähäväkisin armahdettaisiin miten kuten suurkiitoskaupalla?»
»Eikö olisi parempi sekin leipäpala, minkä koiranne syö, lastenne suussa?» huomautettiin.
»Ja eikö olisi hyödyllisempää koiran asemasta elättää vaikkapa lammasta?»
»Hyvähän on lammaskin eli muu porsas», myönsi Heikki. »Ja hyviähän ne ovat lapsetkin — ei silti. Mutta se onkin tämä Musti melkein kuin oma lapsi — siinä pienestä penikasta kasvatettu, niin siivo ja oppivainen: istuu kuin mies ja kättä pistää. Eikä tämän tämmöisen ruuat… ei ne… lipaisee kielellään kupistaan sen minkä kissanpoika, keiton jätettä ja mitäpähän milloinkin… Ja mitä se tämä herra äsken?… Niin: että lampaita repivät. Voi olla repijöitäkin, mutta ei tämä, ei tämä Musti — joka toki pelkää jänistäkin. Näkeehän korkea… (hän yritti sanoa: korkea oikeus) kuinka se nytkin vapisee kuin haavan lehti.»
Heikin puheen loputtua toimitettu äänestys oli ilmeinen yllätys: kolmen markan puoltajia, koirattomiakin, oli valtava enemmistö. Ruukinpatruuna rypisti pahaenteisesti kulmakarvojaan, mutta Heikki taputteli hyvillään koiraansa, joka jo uskalsi hätäisesti nuolaista isäntänsä kättä ja heilauttaa häntäänsä kuin kiitokseksi.