Asia oli jo päättymäisillään, kun patruuna nousi seisaalle ja sanoi:
»Mine tahto äänestys äyriluku — ei pääluku.»
»Hyvä!»
Heikin mielestä näissä harvoissa »hyvä»-huutajissa oli jotakin yhteistä: pulleat vatsat kuin pienet mäenkumpulat, joiden päällä kellotti paksut kultavitjat, pyöreät punaiset naamat, kaksi, jopa kolmekin leukaa, ja äänessä omituinen mörisevä sointu kuin kohmeloisella. Muuten Heikki ei ymmärtänyt mitään koko toimituksesta. Hän kuuli vain puheenjohtajan paksua kirjaansa selaillen huutavan nimiä kuin pappi lukusilla, jolloin läsnäolijat mainitsivat kymmenen tai kolme — useimmat kolme — ja pari herrasmiehen näköistä merkitsi jotakin paperiinsa pöydän ääressä.
Kun äänet oli laskettu, käsitti Heikkikin, mitä merkitsee äänestys äyriluvun mukaan. Kymmenen markan puoltajat voittivat yhtä loistavasti kuin äsken olivat hävinneet. Kun vielä päätettiin, että viranomaisten on nuuskittava pitäjän joka soppi ja ammuttava kaikki koirat, joilla ei ole veromerkkiä kaulassa, ja kun puheenjohtajan vasara kaiken lopuksi paukahti pöytään, nuokahti Heikin pää, ikäänkuin hän olisi saanut iskun niskaansa. Samassa hän nousi ja lähti. Ovella pysähtyi ja haroen sormillaan takkuista tukkaansa näytti aikovan sanoa vielä jotakin, mutta ei kuitenkaan virkkanut mitään. Hyvästiksi Musti päästi ovella pari terävää, pelästynyttä haukahdusta.
* * * * *
»Mitäs sinne kuntaan nyt kuuluu?» kysyi Heikin vaimo, joka miestään odotellen vielä valvoi, tämän saapuessa puolilla öin kotiin väsyneenä ja nälkäisenä, nukkunut Musti sylissään kuin pieni lapsi.
Vastaukseksi Heikki vain viittasi raukeasti kädellään, niinkuin: ei mitään, älä kysykään.
»Siihen kai se jäi kolmeen, koiravero?»
»Siihenkö lie… mihin lie jäänyt… Pian se kuuluu Rannankylistä suuri huuto ja parku, niinkuin…»