»Erehtymään…?» jämäsi Unto.
Toverit — hopeahapsi ja pellavakutri — istuivat rinnan sileällä rantakivellä, katseet kiintyneinä tyynen veden pinnalla kelluviin kohoihin ja kummankin kasvoilla kuvastuen jännittävää odotusta. Kuitenkin vaari silloin tällöin heitti salavihkaa lempeän silmäyksen vuoroin Untoon, vuoroin kaakkoon, joka kaula korkeana ja hiukan arkeissaan päätänsä käännellen oli uinut aivan onkijain lähelle, ikäänkuin vastatulleita tarkastellen ja itsekseen arvellen: »Jopa se on taas ukkokin kivellensä koteutunut; sillä näkyy nyt olevan poika mukanaan, vaan lieneekö tuohon viikariin luottamista!»
»Siinäpä rohkea lintu on, melkein yhtä kesy kuin kana», ihmetteli Unto.
»Ne tulevat linnutkin kesyiksi, kun huomaavat, että niille ei tehdä pahaa,» sanoi vaari.
»Mutta eikös tuolle tule ikävä yksin täällä sydänmaassa, kun sillä ei ole leikkitoveria vedessä pulikoimassa?»
»On sillä toveri, mutta se kai on tuolla vastarannalla pesässänsä hautomassa. Me olemme, kaakot ja minä, olleet täällä Mäkikaipiolla yksissä useita kesiä, ja meistä on tullut parhaat ystävät. Olen joskus huvikseni nakellut niille onkimiani ahvenia, ja siitä hyvästä ne ovat niin kesyttyneet, että siinä ja siinä, etteivät tule kädestä ottamaan. Niitä kai se kaloja nytkin tuossa kärkkyy.»
»Taitavat ollakin nämä niitä samoja kaakkoja, jotka täältä päin toisinaan lentävät rinnan ilmassa, että siivet vinkuu, ja kaulat ojossa huutavat: ‘Tottapa saat, kohtapa saat' — ja sitten tulee heinämiehille niin turkasen kiire.»
»Samoja rohveettoja. Aavistavat näet ruumiissaan ilmojen muutosta ja lentävät ennakolta sateitten ajaksi suuriin selkävesiin… Mutta nostahan onkesi, näkyy nykivän.»
»Hei! Tuommoinen tinttikö se vaarin iso kala nyt onkin!» nauroi Unto kiikuttaessaan ongessansa sormen mittaista ahventa, joka oli yhtä musta kuin lammen vesi.
»Annanko sen kaakolle?»