Ja pian lähtee Lunkreenikin. Hän älyää, että Hannukselan jokapäiväisessä elämässä on nyt jotakin auttamattomasti mennyt hetkeksi epäkuntoon ja että hänkin, Lunkreeni, on siinä välittömästi osallisena. On parasta, että ajoissa lähtee, ennenkuin tuntee itsensä liikanaiseksi. Se on nyt sillä tavalla Hannukselassa, harmajassa linnassa, eikä se siitä muutu. Ja hän kättelee emäntää ja käskee sanoa terveisiä isännälle, mutta emäntä puristaa huulensa yhteen, estääkseen silmäluomia pettävästi värähtämästä. Sitä ei Lunkreeni kuitenkaan ehdi huomaamaan.

Niinpä hän, taaskin toimittamattomin asioin, saa tallustella kievariin takaisin. Humalakin, toimintaan innostava, on auttamattomasti laskenut, ja Lunkreeni ajattelee alakuloisesti tämän maailman asioita, joista piru ottakoon selvän. Niin hän kulkee ja mietiskelee ja tuntee itsessään, että jos nyt olisi ukkospilviä, niin kyllä ne nyt kiertelisivät harmajaksi linnaksi sanottua.

XX

Pankinjohtaja Törnroos kuolee, ja muutamana päivänä ajaa Peuraniemeen hänen seuraajansa, pankinjohtaja Saarstedt. Hänen vierailuunsa, vaikkakin se sattuu helakan kirkkaana heinäkuun päivänä ja vaikka sitä tavallaan on odotettukin, ei satu peuraniemeläisille sopivaan aikaan. Herra Saarstedt on kirjoittanut, ja Peuraniemestä on herra Saarstedtille asianmukaisesti vastattu, siitä ei ole ollut mitään tulosta ja nyt tulee herra Saarstedt itse.

Erik Wegener ja hänen vaimonsa ovat juuri näihin aikoihin alkaneet, niin sanoaksemme, jollakin tavoin elää. He laskevat: kahden vuoden kuluttua on kaikki selvää, ja he hurmautuvat tästä ajatuksesta niin, etteivät he uskalla ajatella loppuun. Senjälkeen on painajainen Peuraniemestä poissa, senjälkeen voidaan ruveta suunnittelemaan tulevaisuutta, senjälkeen alkaa elämä. Ja Erik Wegenerin totiset kasvot käyvät kirkkaammiksi, hänen askeleensa käyvät joustavammiksi, ja joskus hän laskee leikkiä ja on iloinen. Hän ikäänkuin nuortuu, repii ajatuksensa irti ympäröivästä ja antaa mielikuvituksen työskennellä niinkuin joskus silloin, kun hän Esterin kanssa elokuun iltoina kuljeskeli autiolla maantiellä. Onhan hän tehnyt työtä kätensä verille, kestänyt koettelemukset ja häpeän, ja ensimmäinen iloinen pysähdyspaalu häämöttää jo matkan päässä. Ja Esterinkin poskipäillä väreilevät toisinaan hymykuopat ja hän kätkee päänsä miehensä rinnalle: Herra Jumala, että tämä joskuskin loppuu. Nyt on kesän korkein aika, ja koko Peuraniemen seutu säteilee hiljaista onnea ja tyytyväisyyttä. Onpahan aikoinaan uhkunut muutakin.

Silloin tulee pankinjohtaja Saarstedtin ensimmäinen kirje: pankki tahtoo saatavansa heti.

Erik Wegener säpsähtää ja piilottaa kirjeen laatikkoonsa. Mutta pian hän rauhoittuu ja vastaa, ettei käy. Sensijaan hän tekee eräitä vastaehdotuksia.

Vastaus ei viivy kauan. Pankki pysyy vaatimuksessaan, sillä tilanne rahamarkkinoilla on levoton. Sitäpaitsi on velkakirjassa selvä määräys siitä, että "pankki voi, jos se tarpeelliseksi katsoo, kuukauden irtisanomisaikaa noudattaen" j.n.e. Ja pankki katsoo sen nyt tarpeelliseksi.

Nyt Erik Wegener kiroaa synkästi ja viettää unettomia öitä. Mitä hän on tehnyt, että Jumalan häntä näin piti rankaiseman? Eikö hän ollut ollut nöyrä, eikö hän ollut tehnyt työtä tarpeeksi, oliko hän elänyt ylellisesti, vaikka hänellä ja hänen vaimollaan tuskin oli kunnollisia vaatteita yllä? Vai johtuiko tämä siitä, että hän oli sydämessään liian aikaisin iloinnut?

* * * * *