Pankinjohtaja Saarstedt on pieni, keskilihava, tummaverinen herra, jolla on mustareunaiset kakkulat nenällä ja pikkukaupunkilaista itsetietoisuutta käytöksessä. Hänen puhetapansa on kimeää, ärhentelevää, koleerista, ja Erik Wegeneristä hän kosteista, ruskeista silmistään asti muistuttaa rakkikoiraa, joka uljaasti käy heikompansa kimppuun ja ärhentelee suuremmallekin matkan päästä. Jos elefantti vaivautuisi tätä rakkikoiraa potkaisemaan, niin se tuntisi itsensä ylpeäksi, mutta elefantin potkun puutteessa se tyytyisi kernaasti tavallisen juoksukoirankin puremaan, voidakseen vetäytyä nurkkaan vikisemään kärsimäänsä vääryyttä ja hautomaan kostoa.
— Merkillinen sekoitus venäläistä kupetsaa ja juutalaista koronkiskojaa, — ajattelee Erik Wegener. — Kuinka maailmassa ne ovat voineet tämän löytää jostakin pikkukaupungista ja panna tuomari Törnroosin seuraajaksi!
— Minä olen tunnollisesti suorittanut kuusisataatuhatta jo vuotta ennen aikaansa, — sanoo hän ääneen, — ja minusta olisi kohtuullista, että saisin suorittaa loputkin sovitulla tavalla. Eihän se ole kuin hiukan yli sadantuhannen.
— Niin-niin, — ehättää johtaja Saarstedt, — mutta mitä teillä on maailmalla?
— Maailmalla! — tokaisee Erik Wegener hiukan kiihtyneesti. — On sekin puhetapaa! No jos minulla maailmalla sattuisi jotakin olemaankin, niin se ei ole estänyt teitä saamasta omaanne, vieläpä yli odotusten.
— Sitäpaitsi olette saanut apua muualta. Esimerkiksi siinä myllyjutussa.
— Millä tavoin?
— Elleivät pitäjäläiset olisi tulleet avuksenne, olisitte menettänyt lopunkin.
Ensin Erik Wegener raivostuu, mutta sitten hän purskahtaa pitkään nauruun. Herra Saarstedtin silmävalkuaiset muljahtavat ja suu käy niinkuin hän aikoisi sanoa jotakin.
— Kyllä te nyt nauratte, — sanookin hän viimein.