— Entä jos ei ollut halua myydä, — sanoo hän Lunkreenin lopetettua.
— Itsepähän asiansa parhaiten tietävät.
— Eivät ne tähän asti ole mistiin laskeneet, — pääsee emännältä melkein väkinäisesti, ja hän näyttää itsekin hämmästyvän sitä, että oli tullut puhuneeksi.
— Eivät ne senkään parempaa hintaa saa mistään, — vahvistaa
Lunkreeni. — Eivät Töttermanniltakaan.
— Niin, en minä ainakaan osaa sanoa, — vastaa Hannuksela.
Lunkreeni huomaa, että on tarkoituksetonta jatkaa keskustelua siitä asiasta. Peuraniemen asiat nyt eivät millään tavalla hipaise Hannukselan yksinäisiä, tuntemattomia asianhaaroja. Tuossa istuu isäntä ja miettii jotakin, jota ei Lunkreeni eikä kukaan muukaan pysty arvaamaan. Ja emäntä istuu myöskin ja miettii ja on välinpitämättömän näköinen, mutta syrjäinenkin saattaa huomata, että hänen on jossakin suhteessa raskas ja vaikea olla. Nyt hän liikahtaa tuolillaan ja aikoo sanoa jotakin, mutta peruuttaa sitten aikomuksensa ja pysyy vaiti. — Mitähän se oikein olisi sanonut? — ajattelee Lunkreeni. — Mutta emäntä nousee ja menee hakemaan toisen kupin kahvia. Ehkä sieltä nyt tulee, — ja tuleekin.
— Hyvinkö ne näyttivät…, aloittaa emäntä asettaessaan tarjottimen pöydälle. Isäntä heittää emäntään silmäyksen, jossa kuvastuu kieltoa, moitetta ja vihaa, mutta ajatus painaa nähtävästi emäntää niin, että se purkautuu esiin kuin pakosta. Hänen on itsensäkin vaikea sanoa sanottavaansa loppuun, mutta hän sanoo kuitenkin.
— Hyvinkö ne näyttivät, — kysyy hän hiljaisella äänellä ja vähä väliä katkaisten sanansa, — hyvinkö ne näyttivät voivan siellä… Peuraniemessä?
— Mikäpäs niillä, — vastaa Lunkreeni. Miehinen mies näkyy se nuori patruuna olevan.
— Niinpä se… Oli kai Esteri sen, niin sanoakseni, aikaisemmin huomannut.
Ällistyttävä ja painostava hiljaisuus, jolloin jokainen ikäänkuin odottaa jotakin äkillistä ja ennenkuulumatonta tapahtuvan. Isäntä luo vaimoonsa ihmettelevän, tuiman silmäyksen; hetkisen näyttää siltä, kuin hänkin aikoisi jotakin sanoa, mutta sitten hän nousee ja lähtee huoneesta.