Lunkreeni huomasi, että Hannukselan poskilihakset nytkähtivät ja silmäluomet rävähtivät, ja ajatteli, että jo nyt sittenkin taisi tulla…! Emäntä nousee ja menee pirtin puolelle ja tuo tullessaan kahvitarjottimen.
— Jaa — koko Peuraniemen metsästä? kysyy Hannuksela viimein.
— Ei, vaan ulkopalstasta.
Hannukselan koko olemus kuvastaa tyyneyttä.
Hän puhuu peuraniemeläisistä kuin hänelle vieraasta, yhdentekevästä väestä.
— Onpa se metsän hinta noussut, — päättää hän lyhyesti.
— Huipussaan on, vaan ei lähtenyt sillä.
Lunkreeni pääsee nyt oikealle alalleen, kertomiseen, ja hän innostuu ja lämpenee huomaamattaan.
— Ei lähtenyt, — jatkaa hän ja kertoo seikkaperäisesti käyntinsä
Peuraniemessä. — En minä nuorta patruunaa tavannutkaan, vaan rouva
sanoi, ettei sitten likikään. Kyllä me sitten itse ilmoitamme, sanoi.
Vaan mistiin laski.
Emäntä liikahtelee tuolillaan ja rupeaa solmimaan kengännauhoja. Isännän ohimosuonet tykyttävät ja kasvot alkavat punoittaa, mutta hän kuuntelee kuitenkin rauhallisesti.