— Älkää tehkö minulle mitään, — änkyttää hän pelästyneesti. — En minä huonoissa tarkoituksissa tule. Minä selitän.
— Selitätte!
Tuhannet ajatukset risteilevät Erik Wegenerin päässä. Ensin tuli Saarstedt ja neljännestuntia myöhemmin tämä. Miks'eivät tulleet yht'aikaa, se olisi ollut kauniimpaa. Mutta sitten hän äkkiä muistaa jotakin ja koettaa voittaa juuttuneen ja kasvattamansa vastenmielisyyden.
— Ehkä kiivastuin suotta, — sanoo hän rauhallisemmin. — Mutta menen nyt itse käymään kaupungissa ja sen vuoksi en voi laskea teitä sisään. Jos teillä siis on selittämistä, on teidän seurattava, niin voitamme aikaa.
— Kyllä minä tulen, — vastaa toinen miltei nöyrästi.
Erik Wegener tunsi itsekseen epämääräistä tyydytystä siitä, että toinen vastasi niin luonnollisesti eikä esimerkiksi: "Suurimmalla mielihyvällä!" Olisikohan sittenkin… Mutta sehän nähdään.
* * * * *
Frans Erikssonin kasvot olivat todellakin merkillisellä tavalla muuttuneet. Niihin oli tullut jotakin nöyrää, poissaolevaa, jotakin, joka melkein sivusi rappeutuneisuutta.
— Te olette kirjoittanut niin merkillisen uutterasti, — sanoi Erik Wegener heidän istuessaan toisiansa vastapäätä kiitävässä junassa, — että ellen tuntisi teitä niin tarkoin toiselta puolen, niin melkein uskoisin teitä.
Frans Eriksson istui hartiat kyyryssä häntä vastapäätä eikä vastannut mitään.