— Vai olet sinä taas kuullut? — kysyy hän. Ääni on tavallista korkeampi, ja siinä soi melkein kuin uhkaa.
— Olen, — vastaa emäntä kiinteästi. Mutta uhka jäi tulematta.
Isäntä tuntui saavan kiinni jostakin ja vaipui ajatuksiinsa.
— Vai maksettu ja kuoletetaan, — toistaa hän itsekseen. — Pianpa se kävi, kovin pian.
— Pian, — huokaa emäntä. Sitten hän lisää kovemmin: — Näkihän sen hommista ja näkeehän sen nyt viljelyksistä.
Ja hän ratkeaa nyyhkytyksiin.
— Mitä tuosta nyt, — tokaisee isäntä kärsimättömästi.
Hannukselan isäntä ja emäntä ovat olleet tyynessä avioliitossa lähes neljäkymmentä vuotta. Heidän kohdalleen sattui hyvin, he rakastivat, olivat rikkaita ja menivät naimisiin. Kaikki niinkuin olla pitikin. Jos jommallakummalla oli ollut aikaisemmin pieni katkelmansa, niin sitä ei toinen toiselta udellut. Kaksi omaisuutta lyötiin yhteen, he kokosivat lisää tavaraa, heistä tuli kihlakunnan rikkaimmat. Mutta kaksi vanhinta lapsista, poikia molemmat, kuolivat jo lapsina. Se oli heidän onnettomuutensa, Hannuksela jäisi ilman perillistä. Sitten syntyi Esteri. Kumpikin rakasti Esteriä omalla tavallaan ja piti häntä loitolla syrjäisistä. Isä kasvatti hänestä rikasta, äiti kasvatti hänestä ylpeätä. Ja sitten Esteri meni Peuraniemeen ja tuli köyhäksi.
Hannukselan aviopuolisoilla ei ollut koskaan ollut sanaharkkaa keskenään. Ei tullut Esterinkään menon jälkeen. Kun Esteri meni, niin sai mennä. Kylläpähän katuu. Mutta katumuksesta ei kuulunut mitään.
Hannukselan vanhukset surivat, mutta sitä surua ei kukaan syrjäinen huomannut. He olivat molemmat suljettuja, molemmat olivat ylpeitä, syrjäisen katse ei ulottunut Hannukselan harmaiden seinien sisäpuolelle.
Ja mikä vika oli sitten Peuraniemen pojassa? Jos asiat olivat, niinkuin niiden olisi pitänyt olla; niin ei mikään. Mutta nyt oli asia niin, ettei Hannukselan omaisuutta oltu koottu kenenkään velkojen maksamista varten eikä Hannukselan tytärtä kasvatettu ensimmäistä vastaantulijaa varten. Vaan kun nyt meni, niin menköön. Ei Hannukselan kunnia siitä riipu. Alettiin odottaa Peuraniemen lopullista luhistumista, — hyvä, että saa heidät pois silmiensä edestä. Virkoihinhan se poika oikeastaan on valmistunutkin.