Sitten Peuraniemen poika aikoo maksaa isänsä velan Hannukselaan. Hannuksela punnitsee rahoja kädessään, ja samalla ylpeys ja kunniantunto hänessä nostavat päänsä. "Vie takaisin, kyllä Peuraniemessä tarvitaan, ja sano, etteipä koske köyhään." Se oli tarkoitettu piiskaniskuksi, mutta se otettiin vastaan almuna, ja nyt — pian — kunniantuntoinen köyhä maksaa almun takaisin, niinkuin on maksanut korotkin. Hannuksela ei tahdokaan kieltää itseltään, että se tosiasia vielä on kokematta. Ellei tänään, niin huomenna, ellei huomenna, niin viikon, kuukauden, vuoden kuluttua. Ja silloin ovat hänen sanomisensa kaikki.
Hannukselan haltijaparilla ei, niinkuin sanottiin, ollut koskaan ollut erimielisyyttä keskenään, ei leikillä eikä todella. Inspehtori Lundgrenin käynnin jälkeen se kuitenkin oli hiljaisesti ja näkymättömästi alkanut. Erik Wegener oli ollut mies, sitä ei voinut kieltää. Hänet oli nähty joskus ja hän oli tullut vanhaksi, kumaraksi ja tuikeaksi. Ja Esterin vastauksessa Lundgrenille oli Hannuksela tuntenut oman itsensä. Se oli heidän Esterinsä, sama, jonka he olivat kasvattaneet. Emäntä oli kerran nähnyt Esterin etäältä, jokirannassa, ja hänen heikontunutta sydäntään oli vihlaissut. Se, tuo ihminen haalistuneissa vaatteissaan, joka otti kurikan pyykkärin kädestä ja näytti, miten on lyötävä, se oli heidän tyttärensä. Mutta Peuraniemessä ei kuulosteltu mitä tapahtui Hannukselassa, ja Hannukselassa käännettiin puhe toisaalle, kun tuli kysymys Peuranientä koskevasta. Sellaiset olivat lapsen ja vanhempien välit.
Ja nyt emäntä istui makuukamarissa ja nyyhki valkenevana elokuun yönä. Linnut olivat jo heränneet visertämään, ja auringon ensimmäiset säteet heijastuivat vastapäätä olevan Peuraniemen jyrkkään sinkkikattoon ja silmänkantamattomille ruispelloille, jotka kumpareella, maantien tuolla puolla, näyttivät ikäänkuin yhtyvän aamu-taivaaseen.
— Ei siinä mitään huonoa ollut, — itkee hän. — Yhdeksättä vuotta jo… eikä lapsia…
Isäntä on myöskin noussut vuoteeltaan ja vetänyt housut jalkaansa. Ei tänä yönä enää nukkumisesta mitään tule.
— Siihen voisi vastata, — sanoo hän, — että kyllä herrat konstinsa tietävät…
— Häpeä, Hermanni! — huudahtaa emäntä lentäen punaiseksi kasvoiltaan.
— Kyllä minä ymmärrän… — jatkaa hän sitten surullisesti ja alakuloisesti… — eivät ole uskaltaneet… velkautuneeseen taloon… ettei viaton lapsi mieron tielle… Kun muutenkin on ollut kovaa ja me olemme vain katselleet… on ollut olemista muutenkin kurjuudessa…
Mahtaneeko isäntä sitten hävetä, ainakaan hän ei hetkeen vastaa mitään. Istuu vain pää käsien varassa ja kuuntelee emännän yltyvää itkua.
— Älähän nyt tuossa! — puhuu hän vihdoin. — Eivätpä nuo ole millään tavalla osoittaneet masennusta ja nöyryyttä.