— Hm… tiedä…
Hannukselan isäntä on karttanut näiden asioiden ajattelemista. Vastoin tahtoaan on joskus ajatellut mitä on ajatellut. Elämä Hannukselassa on mennyt tavallista menoaan. Nyt hän ei saata ajatuksiaan estää. Lukemattomat pikkuseikat ja yksityiskohdat elämästä, kaukaa ja läheltä, tunkeutuvat esiin, piirittävät hänet ja uhkaavat tukehduttaa. Esteri, niin, se oli heidän pikku tyttönsä. Nyt hän on emäntänä Peuraniemessä, tuolla vastapäätä… Erik Wegener, Peuraniemen poika, vei hänet. Se samainen poika on aikaansaanut yhtä ja toista muutakin… Peuraniemen manttaali ja Hannukselan manttaali, se oli musertava yhdistelmä ympäröiville… Ja olihan hän, Hannuksela, tavallaan auttanut alkuun…
— Kentiespä olimme liian kovia, — myöntää hän. — Mutta kun ei tuntenut tarkemmin…
— Tunsimmehan me Esterin…
Eikä emännän nyyhkytys ota tauotakseen.
Päivän työt ovat jo joku aika sitten alkaneet. Puhe ja huudot kantautuvat avoimesta ikkunasta sisään. Joku vieras ajaa pihaan, aika taitaakin jo olla melko pitkällä. Vähäistä myöhemmin avaa palvelustyttö oven:
— Tääll' ois Peuraniemen isäntärenki.
Emäntä pyyhkäisee silmiään, isäntä vavahtaa ja seuraa palvelijaa, mutta tulee heti takaisin kirjekuori kädessä. Hän on kuolemankalpea, ja kirjekuori hänen kädessään vapisee huomattavasti.
— Mitä? — kysyy emäntä säikähtyneesti.
— Peuraniemestä vain tuli suoritus, — vastaa isäntä oudon rauhallisesti. — Kirjoittaa, että se on nyt viimeinen.