— Kiitän, mutta minulla ei tahdo olla aikaa, enkä muutenkaan…
Sitäpaitsi mieleni on hiukan rempallaan.
— No, kävelemme sitten kaupunkiin takaisin.
Constantin Gyllenmarck pyörähti tyytymättömänä kantapäillään.
— Aikomukseni oli kyllä odottaa iltajunaa tuolla, — hän viittasi ravintolaa, — mutta koettakaamme etsiä joku osapuilleen siedettävä kahvila. Tai oletko jo syönyt päivällisen?
Erik Wegener ei ollut ajatellut edes aamiaistakaan, mutta hän vastasi:
— Olen. — Ja kysyi: — Kuinka on itsesi laita?
— Jo laivassa, — vastasi reippaasti parooni Gyllenmarck, joka juuri laivassa oli ajatellut, että saa kunnollisen päivällisen ulkoravintolassa.
Kun he olivat valinneet sopivan paikan parhaimmassa kahvilassa, minkä
Erik Wegener tunsi, sanoi serkku:
— Oikeastaanhan voisin poiketa luoksesi palatessani.
— Pyydän, ettet tule tällä kertaa, — vastasi puhuteltu alakuloisesti. — Muussa tapauksessa pyytäisin sinua sydämestäni, mutta nyt meillä on sellaista, jota en mielisurmin kenellekään näyttäisi.