— Joka tapauksessa he ovat, elleivät juuri rikkaita, niin ainakin kovin varakkaita. Tämä suutarityyppi nousee ja istuutuu meidän pöytäämme, — senhän voi antaa anteeksi, tuttujahan olimme kaikin, — ja rupeaa puhumaan asioistanne niinkuin omistaan.
Erik Wegener puraisi hampaansa yhteen.
— Ja lopuksi hän moittii talouttanne ja selittää silakkatynnyriensä korkeudesta, ettei hänen kannata mennä köyhiin naimisiin. Mutta tiedätkö mitä minä tein? Annoin hänelle korvapuustin koko salin nähden, ja Carolus Galle auttoi hänet ovesta ulos. Ulos hän kuitenkin olisi joutunut ennen pitkää.
Erik Wegener oli kalvennut, mutta punastui heti, ja että se tapahtui mielihyvästä, sitä hän ei voinut itseltään kieltää.
— Me oltiin, näetkös, sillä asteella, — jatkoi Gyllenmarck itsekin innostuen muistellessaan tapahtumaa. — Pieni skandaali siitä nousi, mutta se selvitettiin. Nyt minä neuvon, että ainakin puhut Gunillalle asiasta ja koetat järjestää historian.
— Minulla onkin, — vastasi Wegener, — ollut merkillinen vastenmielisyys sitä herraa kohtaan, mutta en ole katsonut oikeudekseni puuttua asiaan. Tuskinpa se auttaa nytkään, ja sitäpaitsi minulla on niin monta muuta historiaa järjestettävänä.
— Gunilla on sentään sisaresi ja nuorempi sinua. Mutta jos sallit, niin minä kirjoitan.
— Tee se, niin olet ystävällinen.
— Kernaasti. Nyt heti.
Ja parooni Gyllenmarck ryhtyi heti toimeen.