Erik Wegener katseli hetken hänen ylpeätä, kaunismuotoista päätään, kuu hän kumartuneena paperin yli nopeasti antoi sanan liittyä toiseen, mutta sitten hän vaipui omiin mietteisiinsä, jotka nyt olivat entistä alakuloisemmat. Joku Frans Eriksson, sehän nyt oli toisarvoinen asia, mutta Gunilla oli hänen oma pikku sisarensa.
Puolen tunnin kuluttua Gyllenmarck oli valmis.
— Minä panen tämän postiin, niin sinulta säästyy antamisen vaiva, — sanoi hän sulkiessaan kirjettä. — Ja nyt me lähdemme. Minä ostan rouvallesi pienen muiston.
— Kun ei siitä sinulle vain olisi turhia kuluja, — vastasi Erik Wegener, vaikka sydän hytkähti ilosta. Hän oli lukemattomia kertoja seisonut tänään myymälöiden ikkunain takana uskaltamatta ajatellakaan minkäänlaisia ostoksia. Seisonut vain ja katsellut ja ajatellut että siellä ne nyt ovat.
XII
Ulkona vallitsi vielä kuumuus, mutta pankkihuoneistossa oli varjoisaa ja viileätä. Seinät ikäänkuin uhosivat omaa, asiallista kylmyyttään.
Erik Wegener istui johtajaa, tuomari Törnroosia vastapäätä, pöydän toisella puolella, hyllyvässä nahkatuolissa. Pankinjohtaja Törnroos oli nyt heittänyt syrjään päivemmällä osoittamansa ystävällisyyden ja selaili papereita ääneti ja tunteettoman näköisenä.
— Te otatte kylläkin raskaan kuorman, virkahti hän kuin ohimennen.
Erik Wegener ei vastannut. Mitään pelkoa hän ei tuntenut, ei edes levottomuutta. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vain vapaaehtoisesti ottanut hoitaakseen jonkun toisen asian. Muutahan tästä ei voisi seurata kuin talosta pois. Se tiedettiin.
— Ja aivan nuorikin te olette vielä, — sanoi johtaja Törnroos taas vähän ajan kuluttua, vilkaisten häneen pitkään ja tutkivasti kultasankaisten silmälasiensa takaa.