— Mutta, — jatkoi hän, — siitä huolimattahan voimme keskustella.
Vahtimestari tuli sisään aikeissa ruveta siivoamaan, mutta poistui heti. Erik Wegener ennätti huomata, että hänellä oli vettävaluvat, surulliset silmät ja muodoton, punaiseen vivahtava nenä.
Hänen huomiokykynsä tuntui tavattomasti herkistyneen.
Pankinjohtaja Törnroos selaili taas papereita ja pudisteli päätään tuon tuostakin itsekseen hymähdellen. Väliin hän viskasi jonkun sanan kuin ohimennen.
Ne ovat nyt täällä, kaikki kunnallisneuvos Wegener-vainajan sitoumukset. Oli katsottu paremmaksi näin. Pantit aivan arvottomia. Esimerkiksi nuo Aktiebolaget Grönfors brukin osakkeet. Ne nuori herra hyvin saattaisi viedä mennessään. Ja koko joukon muita papereita lisäksi. — Minkähän arvoinen Peuraniemi lienee nykyisessä kunnossaan. Velkojat arvelevat, että kaikkiaan kaksisataaviisikymmentä, korkeintaan seitsemänkymmentä viisi. Mitä herra Wegener arvelee?
— Minulla ei ole tarkkaa selkoa.
Pankinjohtaja Törnroos ei näy sitä odottavankaan. Hän selailee edelleenkin papereita ja puhelee kuin itsekseen. Ehkä kalkyleeraamme hiukan… niin, eivät tule saamaan kahtakymmentäviittäprosenttia, kun laskemme kulut ja kustannukset. No, ja miten herra Wegener on aikonut järjestää?
— Suoritan kaikki kymmenessä vuodessa. Korot ja lyhennykset.
Hän oli aikonut sanoa: kahdessakymmenessä vuodessa, mutta jostakin selittämättömästä pakosta hän sanoi: kymmenessä. Ehkä hän ajatteli, että viime hetkessä kaikki livahtaisi käsistä.
— Mitä te ajattelette?