— Kyllä hän kärsii, — vastasi Erik Wegener. — Ellei auta tekemässä vielä köyhemmäksi.
Pankinjohtaja hymähti itsekseen, että "se nyt on vain Hannukselaa", ja jatkoi kirjoittamistaan antaen toisen miettiä mitä tahtoi. Hetkisen Erik Wegener aikoi ruveta antamaan uutta selitystä, mutta luopui sitten aikeestaan, ja huoneessa kuului vain kynän rapina ja silloin tällöin pankinjohtajan syvä, mahtava yskähdys.
Puolen tunnin kuluttua pankinjohtaja Törnroos on valmis ja lukee kirjoittamaansa lävitse.
— Teillä ota tietysti sinetti? — kysyy hän kuin ohimennen, mutta ei odota vastausta.
Sitten hän alkaa puhua katsoen koko ajan muualle.
— Niin, minulla on valtuudet tehdä sopimus kanssanne, — puhuu hän kiireesti ja hätäisesti, vilkaisten välillä kelloaan. — Niin, ja tässä tämä nyt on. Käy liian rasittavaksi alkaa suurilla summilla. Sentähden: ensi vuodelta maksatte vain pääsumman korot. Mutta seuraavana vuonna alkavat lyhennykset ehdottamaanne tapaan. Sopiiko? Luonnollisesti, kun muu ei käy. Lyhennys ja korko on maksettava tammikuun kymmenenteen päivään mennessä. Muussa tapauksessa pankilla, jos se tarpeelliseksi katsoo, on oikeus… niin, lukekaa itse.
— Katsokaas, — jatkaa hän, Erik Wegenerin lukiessa paperia, — me olemme nyt tavallamme teidän velkojanne ja me myös vastaamme päämiehillemme suorituksista. Meillä täytyy siis olla oikeus… ymmärrättehän? Mutta nuo Grönforsin paperit saatte viedä vaikka, niin, vaikka helvettiin, niistä ei kukaan huolisi, ja nämä myös… Sopiiko? Olkaa hyvä ja kirjoittakaa alle.
Erik Wegener kirjoitti ja painoi sormuksellaan sinetin alle.
— Hyvä, jäljennös lähetetään teille ensi postissa. Ja nyt: onneksi olkoon!
Pankinjohtaja puristi hänen kättään ja katsoi häntä kiinteästi silmiin. Hän oli taas ystävällinen, melkein lämmin, kuin aamupäivälläkin.