— Lahjaksi saadut voidaan ja täytyykin jättää, — vastasi hän vihdoin.
— Älä välitä serkkusi lähettämästä kalliista rannerenkaasta, — naurahti Esteri lievästi punastuen. — Täällä ei ole aikaa sellaisilla…
— En minä sitä tarkoittanutkaan, — selitti mies yksinkertaisesti.
— Ajattelin yksinomaan äitiä. Kukaties tulee vielä lahjojenkin vuoro.
— Niin, en minä sitten tiedä. Jos se on välttämätöntä, niin tehtävä kai se sitten on.
* * * * *
Esteri meni ulos. Ikkunasta näki hänen miehensä, että hän suuntasi kulkunsa suoraan navettaan. Alussa, pari, kolme kuukautta sitten, ei hän ollut ajatellut, millä tavalla väki tulisi heihin suhtautumaan, mutta vähitellen hän oli tullut huomaamaan, ettei se jättänyt mitään toivomisen varaa. Suhtautuminen väen puolelta oli kunnioittavaa, Esteriä kohtaan miltei arkaa. Erik Wegener ei voinut itseltään kieltää, että se oli Hannukselan varjo, joka vaikutti. Mutta huomioon liittyi enemmän nöyryytystä kuin tyytyväisyyttä.
Yläkerran asujamille vietiin aamukahvia. Kello oli jo lähellä yhdeksää. Erik Wegener odotti jonkun aikaa, sitten hän raskain, hitain askelin alkoi kiivetä yläkertaan, ensi kertaa naimisiinmenonsa jälkeen. Kun hän tarkemmin ajatteli äidin ja sisarten kohtaloa, niin häntä suretti, melkein itketti. Olivat siellä ylhäällä kuin hänen vankeinaan, joskus kävivät puistossa, kylällä eivät milloinkaan. Jos heidän luonaan joskus joku kävi, asemapäällikön tai kihlakunnantuomarin rouva, niin melkein kuin varkain, häntä peläten, yläkertaan livahtivat. Ja nyt tuli kaiken lisäksi tämä, mutta — ehkä heillä oli siitä jo aavistus.
Ja siitä syntyi kohtaus. Poika, joka oli valmistautunut puhumaan sydämellisesti ja maltillisesti, oli vähällä menettää malttinsa.
Äiti raivostui, sisaret rupesivat itkemään.
— Meillä on kahdeksattasadantuhannen markan velat, — sanoi poika.
— Ja tuskin kolmannesta omaisuutta.