— Sitä emme henno sinulta ottaa. Voisit kuolla siitä.
Sanat vaikuttivat kuin auringonsäde sadekuurojen raossa. Huoneeseen tuli rauhallisempi ja keveämpi olo.
— Vie, lapseni, vie vaatteet päältäni! — huokasi kunnallisneuvoksetar. Hän oli kalpea, hänen rintansa kohosi ja laski, ja lopulta hän uudelleen purskahti itkuun.
— Mutta, mamma rakas, enhän minä voi sitä auttaa, — huudahti poika tuskallisesti, — kun täytyy, kun todellakin täytyy! Parempihan on, että itse vapaaehtoisesti… kuin että viedään. Pitäjänkin tähden.
Hän oli koko ajan, yrittämättäkään istuutua, seisonut ovensuussa kuin joku talonvouti. Nyt hän teki lähtöä. Piti valita ne esineet, joista enimmin piti. Hän tulisi illalla uudelleen.
Kaikki, mikä oli ollut kallista ja rakasta, vietäisiin pois, joutuisi vieraille, tuntemattomille ihmisille ja tuntemattomaan ympäristöön. Se raateli ja viilsi sydäntä ja itsetuntoa, mutta kun täytyi, niin täytyi. Hän puristi huulensa lujemmin yhteen ja koetti kääntää ajatuksensa muualle. Eikö, kaiken lopuksikin, tässä itsensäkieltämisessä ja uhrautumisessakin ollut jotakin mielenkiintoista, melkein suloista.
Alakerran sisä-eteisessä hän muisti jotakin ja kiiruhti uudelleen ylös.
— Tapasin Constantin-serkun kaupungissa käydessäni, — sanoi hän Gunilla-siskolleen, — ja hän kertoi kirjoittavansa sinulle tärkeistä asioista. Onko tullut mitään?
Sisar meni lumivalkeaksi kasvoiltaan.
— Se ei kuulu sinuun, — vastasi hän jäykästi.