— Ei käy, ollaan sitä siksi usein Hannukselan kanssa juttusilla oltu. Ja vaikkapa ei tykkäisikään, niin eihän tuo purematta nielaise.
— Mutta kyllä minä luulen, — lopettaa Lunkreeni, — että se lopultakin on vain mielissään, kun sukukunta hoitaa asiansa.
— Niin, emme me tiedä, Lunkreeni tekee kuinka tahtoo. Ei osaa kieltää, ei käskeä. Pikemmin kieltää.
Mutta Lunkreeni on sen sortin miehiä, joka on tottunut toimimaan ripeästi, ja hän lyö siis kämmenpohjallaan pullon korkin kiinni ja laittautuu matkaan. Onhan hän kuullut niistä Hannukselan ja Peuraniemen välisistä asioista, mutta eihän sitä nyt niiden takia koko ikäänsä kuin sakaalit ja orankutankit ja rokotiilit… Paljaan vekselimiehen se hänenkin tyttärensä otti, ja hän, Lunkreeni, pani vastaan niin vietävästi, mutta huomasi lopulta, että oikea mies oli sekin. Oikealla asialla, perin oikealla asialla tuntee olevansa vanha, hyllyvä Lunkreeni, eikä hän siinä vaivalloisesti kämpiessään Hannukselaa kohti saata käsittää, kuinka taivasta tavoitteleva ero on hänen maailmankatsomuksensa ja Hannukselan maailmankatsomuksen välillä.
Kovin on Hannukselan isäntä vanhentunut Lunkreenin mielestä sitten viime näkemän, vanhentunut ja käynyt rasittuneen näköiseksi. Kumarammiksi ovat käyneet jykevät hartiat ja entistä valkeammaksi teräksenharmaa tukka, mutta kulmakarvat ovat säilyttäneet entisen mustan värinsä ja leveä alahuuli on entistä enemmän lerpallaan peittäen kokonaan allensa ohuen ylähuulen. Ja hiljaa ja asiallisesti juttelee Hannuksela niinkuin ennenkin, lausuen sanan silloin, toisen tällöin syvältä tulevalla äänellään, jossa on metallin sointu. Juttelee ja luo välissä huomaamattoman, pitkän syrjäkatseen puhuteltavaan.
— Aivan kuin ennenkin, — ajattelee Lunkreeni, ja hänen intonsa, asiallisuutensa ja uskonsa oikeaan asiaansa laimenee jonkun verran.
Muuttunut on emäntäkin. Hiuksiin on tullut runsaasti harmajaa, ja hidas käynti on tullut entistäkin vaivalloisemmaksi. Lunkreenin tulee melkein sääli katsellessaan emäntää, jonka piirteissä alakuloisuuden ilme on käynyt entistä voittavammaksi.
Entinen järjestys ja komento on suuressa Hannukselassa, ja kylmä, sinertävä huonerivi herättää Lunkreenissa saman tunnelman kuin aina ennenkin. Hannukselan haltijat tietävät sen nähtävästi itsekin ja koettavat voimiensa mukaan pitää seuraa vieraalle, mutta eihän se tahdo sujua, ei. Ja entistä vähemmän näkyy isännällä ja emännällä olla toisilleen sanottavaa.
Lunkreeni on mies, joka on tottunut toimittamaan asiansa ripeästi ja ponnella, mutta kun hän nyt istuu Hannukselan tupakamarin sohvalla ja katselee viereisen huoneen nurkassa seisovaa vanhanaikaista kassakaappia, menee häneen vähitellen, mutta voittavasti nolouden ja painostuksen tunnelma ja hän tajuaa, että hän innoissaan on tunkeutunut väärään paikkaan oikeine asioineen. Olivat kuin olivatkin kievarissa olleet miehet oikeassa. Miten lieneekin hän, Lunkreeni, tullut vähän ryypyksissään näin väärin harkinneeksi.
— Metsäkaupoissako se Lunkreeni liikkuu? — kysyy Hannuksela.