Hilu miettii hetkisen ja vastaa sitten lyhyesti:
— Niin.
— Ei sitä köyhistä ole mihinkään, jatkaa Iina innostuen ja toistaen ajatuksia, joita harva se päivä on ympäristössään kuullut.
— Ei, vastaa Hilu myöntäen. - Rahaahan sitä pitää olla.
Iinan ajatukset jatkavat yhä leikkiään ja lopuksi hän, ikäänkuin peläten rohkeuttaan, kuiskaa pojalle tosiasian, jonka hän, kuulemistaan, tietää varmasti tapahtuvaksi.
— Sitten, sanoo hän, — nukumme me yhdessä.
Hiluun ei lause vaikuta lainkaan häkellyttävästä sillä Iinasta hän on monessa asiassa jäljessä.
— Meillä nukkuvat isä ja äiti melkein aina yhdessä, hän vastaa vilpittömästi ja melkein ylpeästi.
Silloin jo alkavatkin puiden takaa häämöttää kirkonkylän suuret rakennukset ja isännöitsijän valkea talo saha-alueen toisella laidalla.
Sahan isännöitsijä ei huolinut Hilua töihinsä.