— Menehän kotiisi, poika-rukka, sanoi hän, - ja kasva vielä muuan vuosi.
Ja rouvalleen hän lisäsi:
— Pitäisihän niitä auttaa, mutta mitäpä tälläkin… Laittavat lapsia enemmän kuin kykenevät kunnolla elättämään.
Viimeksimainittua lausetta Hilu ei kuullut, mutta muutenkin hän jo oli pettynyt tarpeeksi. Tämä pettymyksen tunne tarttui Iinaankin.
— Arvasinhan minä, että hontelo olet, hän sanoi viisaasti, mutta vaistosi samalla tehneensä Hilulle vääryyttä ja jatkoi lohdutellen:
— Välipä tuosta, kun kerran myöhemmin kelpaat.
Hilun silmät olivat kuitenkin entistä enemmän narrillaan ja naama entistäkin valkeampi. Ei siinä kyllin, ettei töitä lähtenyt, mutta lisäksi oli isä nyrkkiä puiden kieltänyt lähtemästä.
— Älä sano niille mitään, neuvoi Iina.
— Kyllä ne kuitenkin arvaavat.
— No jos lyövät, niin huuda. Aina kun äiti yltyy minua pieksämään, niin nostan sellaisen melun, että kyllä heittää.