— Jäisit nyt sitten, hän sanoi melkein kuin itsestään ja hänen äänensä oli verhottu ja tukahtunut kun hän lisäsi: Ei ole sitä pelkoa, että kukaan tulisi.
Tämä on Hilun juhlatunnelman korkein hetki, joka menee yli hänen tajuntansa. Veri nousee päähän, suonet alkavat polttaa ja lukkoa pitelevä käsi vavahtaa. Hän ei osaa eikä uskalla ajatella ajatusta loppuun, mutta hän koettaa näyttää tyyneltä ja järkevältä, kun hän katkonaisesti vastaa:
— En… en minä nyt tällä kertaa.
Ja painuu huumautuneena ovesta ulos.
V
— Kyllä minä olin koko nauta, ajattelee Hilu kokoellessaan yhteen kasaan kaatamiaan koivurunkoja, - niinkuin siinäkin Iinan asiassa… Toinen käski jäädä ja minä lähden niin vain kävelemään. Olisipa ollut toinen poika…
Hiki valuu pitkin hänen kasvojaan ja tuontuostakin hän pyyhkäisee otsaansa paidanhihaan. Kevätkesän aurinko paistaa kirkkaasti, muttei vielä kuumasti eikä sääskienkään aika ole vielä tullut. Koivuissa on jo pienet, vaaleanvihreät lehdet ja metsästä kantautuu ruohikkoiselle, koivuja kasvavalle jokitörmälle voimakas havuntuoksu.
Hilu on käynyt pyrkimässä sahalle töihin, mutta kun ei sinne vielä ole sopinut, hän on ottanut urakalla raivatakseen niittymaan Mäntyniemen isännälle. Täällä hän on jo ollut parisen viikkoa ja kun hän tarkemmin ajattelee niin paremmin tämä sopiikin. Pääsee paremmille palkoille ja saa järjestää työnsä kuinka itse parhaaksi näkee. Saattaa vielä mennä vajaa kuukausi ja sitten on kaksi ja puoli sataa irti. Harva sitä nykysin sellaisille palkoille pääsee.
Raivattava koivikko on pari peninkulmaa kirkolta ylöspäin juuri niillä seuduin, missä talot loppuvat. Lähin talo, Kraatari, on viitisen kilometriä ylöspäin, sitten alkavat peninkulmien välimatkat. Alussa on Hilu kävellyt yön seuduksi taloon, mutta viime yöt hän on viettänyt rakonuotion ääressä ja syönyt laukustaan. Mikä sitä aikaa turhaan haaskaamaan.
— Niinkuin sekin Iinan asia, hän jatkaa ajatuksiaan, istahtaa hetkeksi ja panee tupakaksi. — Mikä sitä ne naisten meiningit arvaa. Saattoipa hyvinkin tarkoittaa totta.