Siitä kohtauksesta oli nyt kulunut syksystä toista vuotta. Sen jälkeen Hilu ei ollu Iinaa paljon nähnyt, mutta ajatus oli viime aikoina ruvennut vaivaamaan ja kaikertamaan. Kun olisikin ollut puheisilla pitemmältä, mutta melkein karttaa oli pitänyt. Luonto vaati niin. Ja suurimman osan aikaansa Iina oli viettänyt ompelumatkoilla ympäri kirkonkylää ja kaukaisemmissakin kylissä. Välistä meni kuukausia, ettei kotona nähtykään. Töitä teki, ei ollut tullut Kaisan-Sohviin, äitiinsä.
Mitenkä se ajatus niin taas tällä kertaa sytyttikin. Oikein työstä piti heretä, kun mietityttämään rupesi. Mokomakin asia.
Hilu naurahti suuttuneesti ja kävi taas työhön käsiksi. Ei tässä auta.
Edessä virtaili joki leveänä, tyynenä ja rauhallisena. Vastapäätä kohosi metsäinen hiekkaranta, jolla joku sortunut puu juurestaan roikkui latva melkein vedessä, ympärillä muutaman tynnyrinalan raivio, sitten taas metsää ja metsien takana tummat vaarat. Päivä alkoi kallistua illaksi ja jossakin kukahteli käki. Kuulosti, niinkuin metsässä olisi joku hiljaa hakannut kiveä, mutta se saattoi olla vain harhakuuloa. Mikäpä siellä…
Kankkusen Hilu innostui taas työhönsä ja entistä runsaammin valui hiki pitkin kasvoja. Ei malttanut keskenkään heittää, kun vielä hyvin jaksoi. Kaksisataaviisikymmentä markkaa, sillä sitä jo saa aikaan jotakin. Kotonakin tarvittiin kun ei, paitsi isää, ollut muita työhön pystyviä kuin hän ja minkä Väinö vähän.
— Parissa viikossa minä tämän suoritan, jos vain repimään rupean, hän päätti innostuneena. - Mutta mikä sitä suotta, ja saattaa jälkikin tulla sen mukaista.
Kraatarista piti tyttären mennä Marjalaan miniäksi ja emäntä oli sanonut, että jos Hilulla tulee käyntiä kirkolla, niin voisi kysyä siltä Sohvin Iinalta, kerkiäisikö se heille neulomaan. Mutta Hilu oli vastannut, että eipä taida tulla käytyä, ennenkuin tuo niittysouvi loppuu. Miten lieneekin tullut niin ajattelemattomasti ja karskisti vastatuksi. Emäntä oli silloin arvellut, että saattaisihan tuolle lähettää sanan Autiokyläläisten mukana kun sattuisi huomaamaan, milloin soutelevat ohi.
Niin kun huomaisi. Hilukin on varmuuden vuoksi peräillyt joelle, muttei ollut huomannut muita kuin jonkun yhtiön venheen, eikä niiden mukana voinut sanaa lähettää. Taisivat muuten pian ruveta laskemaan johtoja ja puomeja. On se, tuo Kannanlahti-yhtiö, sentään vähän toista kuin Sörenseni.
— Kun nyt Iina olisi Kraatarissa!
Hilua sykähdytti taas. Mutta kun ei ole, niin ei. Voitaisiin kuitenkin jutella. Kävisi siellä aina kun päähän pistäisi ja kysyisi, että mitä sinä silloin oikein ajattelit. Jos tuo nyt vastaisi muuten kuin nauramalla. Ja parempi ehkä onkin, ettei ole. Puominlaskun kun alkavat, niin jätkät kortteeraavat Kraatarissa ja nekö antaisivat olla rauhassa. Taitaisi olla heistä hiukan vaikeampi selvitä kuin Vitikan Arviitista.