— Tässä sitä nyt ollaan.
Iina ei vastannut mitään. Hilu näki, kuinka hän veti polvensa koukkuun piiloittaakseen paljaat jalkansa. Ennen hän ei ollut niin tehnyt, nyt hän sen teki, ja näky kiihotti Hilua vieläkin enemmän. Hän rupesi hypistelemään Iinan hihaa, sitten hän tarttui häntä vyötäisiin ja veti vieläkin lähemmäksi eikä Iina puhunut mitään. Lopuksi hän veti Iinan puoleensa pitkäkseen ja painoi suunsa hänen suulleen.
— No, älähän nyt, hokee Iina hengästyneenä, mutta koettamattakaan irtaantua. — Mikä sinuun nyt on mennyt?
— Kyllä minä tiedän, mitä sinä silloin tarkoitit, kuiskaa Hilu.
Iinan kasvot hohtavat.
— Anna olla. Joku saattaa tulla.
— Eikä tule.
— Niin, mutta… Eikä meistä kuitenkaan mitään tule.
— Etteikö tule! Varmasti tulee.
— Voi sinua kuitenkin…