Vastarannalla, Apukan selän toisella puolella, on kylä ja puomin täytyy näillä paikoin olla vahdittu yötä päivää. Nykyisin ei muuten yöllä ja päivällä suurta eroa olekaan. Aurinko peittyy hetkeksi, mutta taivas romottaan punaisena niinkuin maailmanlopun edellä. Virta kimaltelee ja vilkkuu kuvastaen taivaan kaikkia värejä ja näyttää kuin se keskiyön hetkinä virtailisi hitaammin ja ikäänkuin juhlallisemmin, tuntien oman, salaperäisen voimansa. Mutta puominvahtina on nuori poika ja hänen tulee aika pitkäksi yön yksinäisyydessä. Hiljakseen hän kulkee kaksoispuomilla ja työntelee syrjään venereiälle pakkautuvia puita. Puiden tulo on kuitenkin tänä yönä hidasta ja ikäänkuin jollakin tavoin vaivalloista eikä puominvahdilla ole juuri muuta tekemistä kuin seisoskella ja katsella luontoa. Lopuksi hän ei malta olla kajahduttamatta ilmoille laulua. Hänen äänensä ei ole lainkaan huono ja laulussa on syvä, surunvoittoinen sävel.
Eikä ollut mulla ulsteria yllä niinkuin paremmilla sälleillä, vaan minä poika pikkutakkisilla, lähdin maailmaa kiertelemään…
Laulu kuuluu selvästi Apukanselän molemmille rannoille.
— Niin sitä meilläkin lähdetään, sanoo viimein Hilu melkein kuin itsetiedottomasti ja posket hehkuen.
— Tullaankos teillä takaisin kanssa? kysyy Iina.
— Tullaan ja tullaan rytinällä.
Ja ennen juhannusta Hilu lähti.
VII
Oli niinkuin miehet tänä yönä olisivat villiintyneet, vaikka tuskin oli sivuutettu viikon puoliväli. Olivat eilen illalla saaneet pirtua ja nyt joivat, rähisivät, pelasivat korttia ja pitivät pahaa elämää.
Hilu oli jo vaipunut uneen, mutta heräsi siihen, että muuan pari ryhtyi tappelemaan. Menivät toki ulos, mutta unesta ei enää tullut mitään.