Ja nyt Hilu makasi laverilla ja mietti. Yö oli jo melkein puolivälissä, mutta jokseenkin kaikki olivat vielä jalkeilla. Siellä täällä näkyi vain joku mies pitkällään, useimmat häärivät valkean ääressä, toiset istuivat ritsien reunoilla silmillään ja koko sielullaan seuraten remua ja silloin tällöin huudahtaen jonkun kiihotus- tai hyväksymissanan; vain parilla kolmella oli luontoa nukkua, mutta vähän väliä he heräsivät, mutisivat jonkun tukahdutetun kirosanan ja käärivät sitten päänsä yhä tiukemmin huppuun.
Seinän takaa, herrain puolelta, kuului äänekästä melua, naurua ja puheensorinaa. Kuulosti, niinkuin olisivat yrittäneet tanssiakin, mutta kesken se aina jäi. Henelli, ukkoherra, koetti aloittaa laulua, hänen rämisevä äänensä hukkui kuitenkin muitten nauruun ja metakoimiseen ja hän heitti kesken, mutta aloitti taas uudelleen. Eilen, ruokakuormien mukana, olivat kämpälle tulleet Raahen Iita ja Kulppi-Tiltu. Ne olivat nyt herrain puolella.
— Viitsii sekin, Henelli, ajatteli Hilu, - akka ja kakaroita kyllä kotona…
Muutamat käristelivät pannuissa silavaa ja silavan lemu leijaili yli kostean huoneen sekoittuen hien ja märkien vaatteiden hajuun. Oven reunat olivat jäässä, enimmin alhaalta, kynnyksen kohdalta, ja jää teki ikuista sulamistaan muodostellen suuria vesilammikolta lattialle oven eteen, mutta loppuun se ei pääsisi ennenkuin keväthankien aikana.
Hilu tiesi millaista oli ulkona. Tähdet kiiluvat korkealla taivaalla, pakkanen tuntuu kiljuvan ja paukahtelee kuusikossa, äskeinen pari tappelee pihamaalla kirkkaassa kuutamossa, mutta kukaan ei viitsi edes mennä heitä katsomaan. Moinen välien selvittely kuuluu jokaviikkoisiin, ellei jokapäiväisiin asioihin. Kaikkeenhan sitä tottuu, kaikkeen.
Ovi paukahtaa seljälleen, oven edusta on hetkisen harmaan, kylmän huurun vallassa, mutta hetken kuluttua näkyvät huurun takaa Penttilän, kirjurin, juopuneet, punakat kasvot. Viimein hän astuu toisella jalallaan sisään ja kääntyy valkean edessä istuvan synkännäköisen jätkän puoleen.
— Hei, Suutarinmäki! Tuleppas tuonne toiselle puolelle hetkeksi soittelemaan.
Mutta Suutarinmäeksi puhuteltu on nyt saanut päänsä täyteen eikä ole soittotuulella.
— Kyllä te sen konstin osaatte musiikittakin, hän tokaisee päätään kääntämättä.
— Mitä sinä kenkkuilet, Suutarinmäki. Tule pois, se tekee kaksikymmentä kruunua.