— Se nyt on se, ettei tässä ruotupekan vuoroa tulekaan.
Mutta mikä ettei tule. Naisihminen tykkää hyvinkin Kankkus-Hilusta ja viikkoa myöhemmin sanoo ruotsalainen järjestysmies, että "kun sine ole Suomen alammaine, pärkkele, niin sinun pittä mennä Suomi tekemä ittes tarve". Puhuu ja kiekuttaa niinkuin kukko laulaisi ja lisää vielä, että "kuinkka jo helveta me voisis tuollaist kärssi".
Sairaalassa Hilu ikäänkuin herää. Siellä on monta samanlaista kuin hänkin, siellä on sekin mies, joka on Hilulle lainannut kymmenen kruunua.
— Et suinkaan sinä tullut velkaasi maksamaan?
Leikkipuheet, karskiudet ja viisastelut eivät nyt tehoa Hiluun. Hänestä tuntuu melkein kuin olisi linnassa.
— Heitä pois vain tuo miini, poika. Kun kymmenennen kerran pääset täältä, saat pitää jupileeumin.
— Että minkä?
— Jupileeumin. Etkös sitä tiedä? Yhdennellätoista kerralla ei tarvitse lähteä pois lainkaan.
Muistuvat siinä mieleen kotitönö kirkkokankaan takana, muistuvat isä ja äiti ja muistuu ennen kaikkea Iina. Mitähän sanoisivat, jos tietäisivät? Mitäpä ne, kyllä kai ne käsittävät. Ja mikä sen Iinankin tietää… Kovin oli valmis. Ja äitinsäkin sellainen. Eikä nuo Iinallekin liene menneet näkemänsä veriin…
Mutta seuraavassa hetkessä Hilu katuu ja ajattelee Iinaa kiihkonsekaisella hellyydellä. Eipä voineet syyttää Iinaa mistään, eikä ollut Iina tehnyt itseään puheenalaiseksi niinkuin sisaret. Näki sen silmistäkin, että eri maata oli.