Ja kun pappi sitten puheli synnistä ja syntisistä ja armosta ja lunastuksesta, kuunteli Hilu tosin asiallisen näköisenä, mutta ajatukset olivat muualla.
— Kuinka tekin, noin siivon näköinen mies, eksytte syntiin, jolla on tällaiset seuraukset jo ajallisuudessa?
Mitäpä sellaiseen kysymykseen osaa vastata? Kuinka sitä syntiin ylimalkaan eksyy, hitto vie. Eikä Hilu osaa muuta kuin katsella poispäin ja murista jotakin epäselvää toisten nauraa tirskahdellessa.
Ei se sentään sen vaarallisempaa ollut kuin että kuuden viikon kuluttua sai lähteä kävelemään. Kevät teki silloin täydellä todella tuloaan ja raitis ilma ja vapaus menivät päähän kuin viina. Miten lieneekään niitä rahoja liiennyt ylijäämään asti, samana iltana hän jo toikkeroi humalassa Rantakadulla. Ei se sentään teetättänyt typeryyksiä ja seuraavana aamuna hän löysi itsensä erään toverin seurassa painelemassa kairan poikki. Kotiinkin olisi voinut poiketa, mutta mitä iloa siitä olisi ollut sen enempää toiselle kuin toisellekaan. Ehkä Iinan vuoksi? Joo, pennittömänä, surkeana ja kertoen, että nyt sitä tullaan lasareetista.
* * * * *
Näitä asioita Hilu mietiskeli maatessaan silmät puoliummessa laverilla ja miesten temutessa lattialla. Yksi ja toinen alkoi jo uupua, tappelupari oli jo aikoja sitten tullut pirttiin sulassa sovinnossa ja huuto, laulu ja meteli olivat vaipuneet humalaisten veljelliseksi, hyväileväksi puheenhyminäksi. Suutarinmäki nukkui lopullisesti rahillaan suojelevasti kumartuneena hanurinsa yli, jotkut olivat pitemmittä mutkitta pötkähtäneet kosteutta ja likaa uhoavalle permannolle. Valkea oli hiipumassa, mutta joku muisti sentään humalansakin keskellä käydä väliin lisäämässä puita.
Suri pappa ja suri mamma ja molemmat suri.
Laululla ei ollut enää tehoa, yrittäjä torkahti ja heitti kesken, päättäen laulunsa korahdukseen. Sitä oltiin jo sillä asteella. Päät retkahtelivat, hymy, milloin se jonkun kasvoille ilmaantui, oli tylsää, pingoitettua ja lähenteli irvistystä. Eikö ollutkin huoneessa lopulta täysi hiljaisuus ja hiilloskin teki loppua.
Hilu ei kuitenkaan saanut unta.
Huonosti olivat asiat menneet senkin jälkeen. Joskus tuli työn puute, niin että sai viikkokausia luppoilla Niemelän pirtin loukossa, joskus taas… no niin, mitäpä siitä. Se oli nyt sillä tavalla, että siihen joskus vastoin kaikkia päätöksiään sortui. Yhtä kaukana oltiin omasta talosta kuin nelisen vuotta sitten ja mahtoiko tuo Iinakaan enää koko juttua… Se nyt oli sellaista kuin se oli.