Hilu kääntää kylkeä ja päättää nukkua. Kyllä sitä saa alkaa eri tavalla, jos mieli tulla johonkin. Mutta samalla hän havahtuu ja nousee istumaan. Hänellähän on lompakossa viitisensataa. Jos lähettäisi ja kysyisi, että muistatko? Ei suinkaan se Iina niitä turhaankaan… Antaisi sitten takaisin, ellei passaisi pitää säästössä. Ajatus innostuttaa Hilua, hän vetää takin ylleen ja nousee istumaan ritsin laidalle.
Silloin naiset raoittavat ovea ja astuvat sisään. He joutavat nyt herrain puolelta.
— Nukkuvathan täällä kaikki, sanoo toinen, mutta huomaa samassa Hilun.
— No nyt, poika!
Hetkeksi menee Hilu sekaisin ja tuijottaa tyttöjä.
— Menkää helvettiin… loput, sähähtää hän sitten hampaittensa raosta ja menee heidän ohitseen ulos.
— Etteikö kelpaa, kuulee hän takanaan. - Onpas siinä kopperaa poikaa, saakuti.
Sekuntia myöhemmin hän koputtaa herrakamarin ovelle.
— No, mikä siellä nyt keskellä yötä, kuuluu äreä, uninen ääni sisäpuolelta. — Sisään, perhana!
Vaisuvaloinen tuiju valaisee himmeästi höyryistä, viinalle tulevaa huonetta. Penttilä, joka on kirjuri ja kasööri, istuu pää käsien varassa pöydän luona. Silmät ovat vetisinä ja koko naama sairaan näköinen. On tullut juoduksi liikaa.
— No? kysyy hän melkein vihaisesti.