— Mikä ettei. Kasvaahan se muittenkin. No on siinä…
Sakari rupeaa syömään. Kun hän on syönyt, hän aikoo mennä Nikulasta ostamaan nisua ja keittää kahvit. Mutta kahvit on jo keitetty ja nisutkin haettu, oikein sellaiset korvapuustit.
— Kas, kun hoksasitte, sanoo Sakari. - Mutta mitäs tuolle nimeksi, pojalle…
— Ajattelin, että Hilemooni, vastaa Hilta.
— Älä nyt ylpisty… Vai Hilemooni. Aivanhan siitä tulisi pehtoorin kaima.
Sakari nauraa hihittää. Hänen on hyvä olla. Aivan kuin lämmittäisi jostakin. Se on hänen poikansa. Siitä tulee jätkä…
— Mitäs siitä, sanoo Hilta vuoteestaan. -Ei se kuulu keneenkään, vaikka sille panisi nimeksi Nikolai tai Heertinanti. On siinä vähän osaa minullakin.
Se osaa olla navakkaa, tuo Hilta.
— No, onpa on, myöntää mies. — Pannaan sitten se Hilemooni. Pitkä se kyllä vähän on, mutta meneehän se.
Ja niinpä, muutamana sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen, ristittiin
Kankkus-Sakarin ja -Hiltan poika Hilemooni Kankkuseksi.