— Se on nyt sitten, sanalla sanoen, Hilemooni Sakarinpoika Kankkunen, selitti Sakari illalla Kaisan-Sohville, joka oli kutsuttu ristiäiskahville, ja näytti hiukan itsetietoiselta.
II
Kirkkokankaan takalistolla todettiin yksimielisesti, että se Kankkusen väki on sikiävää sorttia. Kun Hilemooni, esikoinen, jota nyt yleisesti sanotaan Hiluksi, on kymmenvuotias, on Kankkusen perheeseen siunautunut kuusi nuorempaa. Siinä on Väinöä, Santtua ja Aapia, on Marjaa, Liisaa ja Pirjettaa. Ja uutta odotetaan.
Kankkus-Sakari kulkee edelleenkin töissä Sörensenin sahalla ja kun hän iltaisin tulee kotiin, hän kiroilee itsekseen. Ei silti, että hän luonnostaan olisi paha, vaan siksi, että elämän helle, niin sanoaksemme, tuntuu hänen kohdallaan auttamattomasti liian tukalalta, ja tukeva kiroileminen tuntuu tuottavan ohutta virkistystä ja ikäänkuin keventävän painetta. Koti on sitäpaitsi ainoa paikka, missä Kankkus-Sakarin tapaisten eläjäin kiroilemiset ja mielenpurkaukset pääsevät täysiin oikeuksiinsa. Maailmalla ne hukkuvat ilmaan niinkuin sääsken surina, ellei niille yksinkertaisesti naureta ja sanota: Tukihan jo toki turpas!
— Pirkule, sanoo Kankkus-Sakari, pistettyään kokonaisen perunan suuhunsa, - pirkule, kun sinä osaisit tehdä muutakin kuin lapsia.
Hilta kuulee tämän sadannen, ellei tuhannennen kerran, ja toivomus on niin ollen menettänyt kärkensä. Ei se vaikuta tuvassa vallitsevaan mielialaankaan: kukaan lapsista ei vetäydy ovelle, Hilta häärää vatsa pingoittuneena puuhissaan kuten ennenkin, kärpäset pörräävät kilpaa sääskien kanssa ja keitetyn ruuan lemu sekoittuu pirtin ummehtuneeseen hajuun.
— Kolme ja hilkku, jatkaa Kankkus-Sakari ja jokainen arvaa, että hän puhuu palkastaan. - Kolme ja hilkku päivältä ja seitsemän kakaraa. Jos ei kunta auttaisi, niin elävä saatana veisi…
Tänä iltana painaa elämän taakka kovin raskaasti Kankkus-Sakaria, mutta
Hilta vaikenee yhä. Hän on jo siihen tottunut eikä vaivaudu vastaamaan.
- Aikansa marisee, sitten lopettaa, hän ajattelee.
Kankkus-Sakari syö kuin mies, röyhtäisee ja etsii uutta sanomisen aihetta. Mutta hän on jo kymmeniin kertoihin sanottavansa sanonut eikä tällä kerralla keksi tuoreita käänteitä.
— Kun tuo Hilu jo kelpaisi rimojen kärräykseen, sanoo viimein Hilta. —
Saisihan siitäkin jo markan tai toista.