— Niin kun kelpaisi, mutta kun ei kelpaa vielä. Ja tuommoinen unimestari.
Hilemoonilla on valkoinen, pörröinen tukka, kalvakka iho ja pyöreät, avonaiset silmät, joiden ilme vaikuttaa pelästyneeltä. Hän istuu oven suussa ja vuoleskelee tikkuja Liisu-siskolleen. Kun tulee puhe hänestä, hän näyttää pelästyvän ja heittää vuoleskelemisen. Pienempänä ollessaan häntä on paljon kuritettu aiheellisesti jos aiheettomastikin.
— Jos minä menisin kysymään pehtoorilta… hän sanoo, silmissään sama pelästynyt ilme ja sen näköisenä kuin tuossa paikassa kapaisisi ovesta ulos.
— Kysymään, virkahtaa isä ylenkatseellisesti. - Niinkuin ei tässä paremmat osaisi kysellä, jos siinä mitään kysymistä olisi.
Hilu vaikenee ehdotuksineen ja jatkaa vuolemistaan, mutta hetken kuluttua hän hiljaa painuu ovesta ulos. Kankkus-Sakari huomaa sen kuitenkin ja ajattelee, että tiedä häntä vaikka menisikin pehtoorille häpäisemään itsensä.
— Meneppäs siitä vaan! huutaa hän mennen portaille ja heristäen nyrkkiään.
— Antaisit mennä, sanoo Hilta.
— Joo, kun entisiäkin löysätään…
Hilu seisoo keskellä pihaa ja juoksee ulkohuoneen taakse nähdessään isänsä, istuutuu siellä perunamaan laidalla olevalle kivelle ja alkaa aprikoida asioita. Eiväthän ne hänen pienessä päässää selviä. Pitäisi mennä sittenpähän sitäkin rähinää pääsisi kuulemasta, mutta kun kiellettiin. Hän innostuu ajatellessaan, että hän olisi työssä Sörensenin sahalla ja toisi kotiin rahaa. Iltaisin hän tulisi kotiin muhaisena ja hikisenä, äiti laittaisi ruokaa yhtaikaa hänelle ja isälle ja sanoisi pienemmille: - Olkaapa nyt hiljemmin, että isä ja Hilu saavat nukkua. Hän olisi miehinen mies, aamulla hän lähtisi kuudetta käydessä ja talvella hänellä olisi pitkävartiset saappaat. Joskus, ruokatunnilla, tarjoaisivat miehet hänelle paperossin ja hän juttelisi heidän kanssaan palkkojen huonoudesta. Rippikoulusta päästyä hänestä tulisi jätkä, hänellä olisi morsian ja joskus hän lauantaisin kävisi Kaisan-Sohvin mökillä ostamassa viinaa. Tarjoaisi isällekin, äitikin ottaisi ryypyn, ja juttelisivat hauskasti asioita. - Kyllä se puulaaki osaa köyhän hiellä elää, sanoisivat.
Kuta enemmän ja kuta pitemmälle Hilu asioita miettii sitä enemmän hän innostuu ja lopuksi hän nousee kiveltään varmana päätöksessään mennä pehtoorin puheille. Se on nyt, se Hilun luonto, sellainen.