Penttilä istui hetken vaiti, mutta sitten hän näytti muistavan jotakin ja pudisti päätään.
— On tämä kanssa yhtä hornaa, hän sanoi ikäänkuin puoleksi itselleen. — Minullakin on mukamas morsian, ja liian hyvä onkin, mutta eikös pidäkin vain ruveta saikkaamaan kaikenlaisten naaraitten kanssa. Helvetti! Mutta sitä tämä yksinäisyys ja villiytyminen tekee. Eikä siinä auta katuminen sitten enää… Annas rahat, niin pistän ne sinne sisään.
Oli Penttilä totista poikaa ja ellei toinen olisi ollut paikalla, niin eivät vedet olisi olleet kaukana.
— Tulivatko ne sinne teidän puolelle? kysyi hän sitten äkisti. — Ne naiset, tarkoitan.
— Näkyivät tulevan.
— Käske niiden laputtaa hornan tuuttiin.
— Mikäpä käskijä minä olen.
Ulkona on nyt aivan pimeä ja pakkanen tuntuu hiukan lauhtuneen. Hilu ei malta mennä sisään, eikäpä nukkumisen kanssa kiirettä olekaan, sillä harva aamulla ehtii aikoinaan metsään. Hän seisoksii pihamaalla ja menee sitten talliin katselemaan hevosia, vaikkei hänellä ole niiden kanssa mitään tekemistä. Tuntuupa hänestä kuin olisi hän koko joukon puhtaampi kuin ennen ja jossakin suhteessa melkein niinkuin parempi ihminen. Oikein tuppautuu ajatuksenjuoksu käymään juhlalliseksi.
VIII
Keskikesän kuumin aika, heinäkuun jälkipuolisko, on menossa, ja Kankkus-Hilu on juuri riisunut vettyneet pieksunsa ja asettanut ne varjoisaan paikkaan kuivamaan. Sääsket ovat nyt illan tullen pahimmillaan, pitää tämän tästäkin lyödä saamaansa pikiöljyä eikä sittenkään tahdo saada pahaista rauhaa. Tunkeutuvat hihan- ja kaulantiestä vaatteiden alle ja siellä takertuvat pistimineen ihoon.