Hilu on linjahakkuussa ja työt ovat juuri loppu. Mittanauhat on kääritty kokoon, öljykankaiset teltat levitetty ja miehet ovat äskettäin saaneet kuntoon rakovalkean. Nyt toiset jo oijentelevat telttakatoksen alla, antaen tulen hohtaa vettyneisiin koipiinsa, toiset karistelevat Amerikan läskiä vartaan nokassa tai keittävät kaurapuuroa kauhassa, elleivät kerta kaikkiaan ole saaneet päähänsä paistaa itselleen vehnäjauhoista, vedestä ja sokerista valmistettuja ohukaisia eli "plättyjä". Ilma on edelleenkin raskas ja tyyni. Savu leijailee alhaalla sekoittuen haihtuvaan pikiöljyn- ja paistetun ruuan tuoksuun.
Insinööri Trampenfelt makaa pitkin pituuttaan kankaalla ja parantelee millimetripaperille päivemmällä piirtämiään karttakuvioita. Hänellä on likaantunut, olkapäille asti ulottuva sääskilakki päässään, kädenselkä yltyleensä pikiöljyssä ja tuontuostakin hän kohentelee nenäkakkuloitaan samalla jahdaten pois tunkeilevia sääskiä. Se on mukava mies ja alhainen mies, tämä insinööri Trampenfelt, koettaa kaikessa mukaantua ympäristönsä kanssa ja jäljitellä heidän puhetapaansa, vaikkeihän se tahdo onnistua. Herruus siinä kuitenkin lopuksi pistää esiin, vaikka kuinka koettaisi olla vertainen.
Hilu on nyt toista kesää insinööri Trampenfeltilla teodoliitinkantajana ja on häneen jollakin tavalla kiintynyt. On ollut puhetta siitäkin talohommasta, mutta insinööri on sanonut, ettei jätkästä ole talokkaaksi. Paras kun pysyy lestissään. Eikä hänen naamastaan voinut päättää, puhuiko leikkiä vai totta, mutta masentanut se Hilua ainakin oli. Tässä nyt mukamas yrittää koota rahaa ja muutenkin kekkuloida, mutta kai se köyhän osa on sellainen. Tuskin kuolinpäiväänsä mennessä saisi talon hintaa kokoon. Perhana, parasta olisi ollut ruveta viinakauppiaaksi, ei sitä rehellisellä työllä kuitenkaan koskaan talon hintaa saa irti. Selväähän se on.
Aurinko pohottaa vielä kuumasti. Ei pilven hattaraakaan näy Puitsitunturin takana. Kuivana kohisee valkoinen jäkäläkangas ja Sankariojan läpikuultava, kirkas vesi on haalea. Puolisokea, surkean näköinen räkkäporo ilmestyy kankaanlaitaan sääskien ja paarmojen ajamana, hyppelee hetkisen edestakaisin niinkuin hullu ja painuu sitten takaisin metsään.
Ajatus, joka Hiluun iskeytyi joskus Mäntyniemen niittymaalla, ei ole häntä jättänyt. Joskus se on unohtunut, mutta sitten se taas on palannut entistä voimakkaampana. Kuta enemmän hän sai rahoja säästetyksi, sitä selvemmäksi tuo ajatus hänessä kävi. Mutta toisinaan sattui niin, että hän oli oivaltavinaan sen mahdottomuudenkin. Mitäpä sitä, hänenlaisestaan! Eiväthän ne toki paremmatkaan. Sitten se kuitenkin aina ja yhäti tuli uudelleen. Johan hän tunsi tämän jätkän elämän, ei sitä tästäkään mihinkään. Ja jonkunlaisella kammolla hän ajatteli kirkkokankaan takaisia asumuksia, sellaiseen sitä loppuiäkseen joutuu, ellei kohtalo määrää niin, että kellistyy metsään jonkun puun juurelle. Iinakin voi pitkäksyä ja ottaa jonkun toisen. Ellei jo ole…
Hilu vaipui alakuloisiin mietteisiin. Niin, ellei jo tosiaankin ole. Se on sellainen terveverinen nainen, se Iina. Kyllä sillä ottajia on. Eikä kirjettäkään ole tullut pariin vuoteen. Mutta vikahan oli hänessä, Hilussa. Oli joskus vähän niinkuin kirjoituttanut, mutta oli ajatellut, että mitäpä sitä töhertämään. Ja mitä ansioihin tulee, niin kyllä ne pysyvät säiliössä täälläkin. Nykyisin.
Tänne tullessa oli taloasia taas tullut puheeksi insinööri Trampenfeltin kanssa. Liinahatun tällä puolen oli sivuutettu hyvä luonnonniitty.
— Kumma, kun ei sitä kukaan ole huomannut, oli insinööri sanonut.
Sitten hän oli pysähtynyt ja silmällään mittaillut aluetta.
— Joo, vietävä, ainakin viidelle lehmälle, oli hän jatkanut. — Ja tarpeellinen peltomaa kankaanlaidassa. Onkohan tuo kenenkään nautinnossa? Mitä vielä, liian kaukana on kirkonkyläläisille ja korjalaisille.