Insinööri oli puhunut enemmän itselleen kuin muille — insinööri Trampenfelt suunnitteli usein ääneen itsekseen ja nautti jo senkin takia jätkäkansan erikoista kunnioitusta, mutta Hilu seisoi aivan hänen takanansa. Hänen rintaansa oli pistänyt omituisesti, hän oli melkein hengästynyt ja hän olisi kovin kernaasti ottanut asian puheeksi, muttei uskaltanut. Ei toistenkaan takia.
Ja yhä se sama asia häntä kiusasi ja vaivasi.
Insinööri Trampenfelt laski nyt pois ylöspanonsa ja heittäytyi maahan pitkin pituuttaan antaen auringon paahtaa itseään. Voiteli kasvonsa ja kätensä kokonaan pikiöljyllä ja sulki silmänsä. Saipahan nyt edes hetken olla rauhassa. Mutta kauan hän ei siinä viihtynyt. Ensin hän aikoi koota paperinsa ja mennä juttelemaan miesten kanssa, mutta jäi nyt, niinkuin monasti ennenkin, tarkastelemaan heitä syrjästä. Häntä huvitti etsiä heidän joukostaan tyyppejä.
Eniten häntä oli miellyttänyt ja miellytti Kankkus-Hilu. Kookas, vaaleaverinen, reipas meiningeissään, mutta hiukan omituisella tavalla sulkeutunut. Mahtoikohan silläkin olla joku historia takanaan? Ei sitä oikein uskoisi, kasvot olivat liian avoimet ja sitäpaitsi: kyllä hän olisi jotakin vihiä saanut. Insinööri Trampenfeltin nuoruuden heikkoutena olivat olleet naiset ja kun hän tarkasteli Hilua syrjästäpäin, tuli hän ajatelleeksi, että Hilulla saattaisi olla laulun arvoinen menestys kyläpaikoissa, mutta mitään sellaista hän ei ollut huomannut eikä sellaisesta kuullut. Ei ollut tärkeä suustaankaan, siisti suunsa ainakin ihmisten kanssa puhuessaan.
— Hilu, hän huusi, — tulepas tänne hiukan.
— Mitenkä sen sinun talojuttusi kanssa oikein on? Tarkoitatko sinä täyttä totta?
— Kyllähän minä olen sellaista itsekseni aprikoinut.
— Mutteihän sinulla ole edes akkaakaan.
— Kaipa tuon sellaisen saisi.
Insinööri Trampenfelt vaikeni. Vai niin, vai sillä tavalla.