— Ajattelin, että jos hyvinkin joutuvat hukkaan.
— Lorua! naurahti insinööri. - Sinulta itseltäsi ne saattavat joutua hukkaan, mutta pankissa ne kasvavat korkoa.
Saattoihan se niinkin olla, mutta mikä pankkiiri hän, Kankkus-Hilu, oli ja toisekseen hän ei ollut täysin selvillä tällaisista asioista. Saattoi hyvinkin olla, niinkuin insinööri sanoi. Mutta mihinkähän se näillä puheillaan oikein tähtäsi? Hilu paloi kuin odotuksesta ja toivosta, muttei uskaltanut kysellä.
— Ja nyt sinä kuljet täällä kuin sadun orja, kuuli hän taas insinööri Trampenfeltin äänen, - ja kokoot mukamas rahaa omaa taloa varten. Se on kyllä periaatteessa kaunista, mutta se on pitkällistä ja pelkään, että ennenkuin saat tarpeelliset rahat kokoon, saat vaatimattoman ristin hautakummullesi.
Hilun sisässä jokin ikäänkuin loksahti. Vai tätä se olikin, pilkantekoa. Äreä sana oli tulossa, mutta hän peruutti sen. Saahan sitä suunnitella, ei se silti pilkkaa siedä.
— Kyllähän sinä olet työlläsi elävä ja varoistasi hyvin toimeentuleva, niinkuin asetus edellyttää, jatkoi insinööri Trampenfelt, - mutta ei sitä jätkästä ole maanviljelijäksi. Ei, saamari, irvikuva se on. Mene nyt ensin maatöihin jonnekin. Mene vaikka Niemelään tai Sallansuuhun, niissä tehdään jotakin muutakin kuin kärrätään rahtia ja tapetaan poroja. Sitten hankit itsellesi mökin, pari lehmää ja akan. Lapsia voit hankkia, jos itse tahdot. Senjälkeen olet valmis uutistalokasehdokas. Hilu kuunteli kasvot hehkuen.
— Luuleeko insinööri tosiaankin, että…?
— Luulen. Käy juoneen vaan, mutta yritä oikein miehen tavalla, ettet jää roikkumaan niinkuin monet, jotka eivät sitten koskaan saa talojaan perintölunastetuiksi. Minä puhun kyllä heti, kun tullaan kirkolle, metsäherran kanssa siitä Liinahatun paikasta. Se on sitten riivatun hyvä paikka…
Nyt Kankkus-Hilu ei tiennyt, pitikö hänen itkeä vaiko nauraa. Häneen meni innostuttava tunne, joka melkein lähenteli raivoa, hän olisi ollut valmis melkein vaikka mihin. Yhtäkkiä tuntui taas kaikki niin selvältä ja suoraviivaiselta, ettei muuta kuin käy käsiksi vaan.
— Viitsitkö vetää nuo saappaat koivistani, sanoi insinööri kuivasti, - reumatismi, vietävä, se taas… Sanoinhan minä ettei se eilinen yöpaikka ollut hyvä, siinä oli, pahuksessa, jotakin kosteutta alla. Kyllä sitä pitää aina hakea kangaspaikkoja, vaikka olisi kymmenen rakonuotiota…