Ilta oli jo myöhäinen ja miehet olivat jo aikoja sitten menneet yöpuulle.
— Kuulehan, kysyi insinööri, köntystäessään telttakatoksia kohden, — mikä se sinun morsiamesi oikein on?
— Se on vain sellainen… sen nimi on Iina Juovikas.
Insinööri, joka puolen miesikää oli viettänyt Lapissa, paljon oleskellut Hilun kotipaikallakin, ja siis hyvin tunsi asiakkaansa, rypisti hiukan kulmiansa.
— Juovikas, Juovikas, toisti hän itsekseen, -ei kai se ole Liisu tai
Agneeta Juovikas?
— Ei, vastasi Hilu hämmästyen, - samoja sisaruksia se kyllä on, mutta ei… tuota… niin sanoakseni… ole sitä maata.
— No, hyvä on, ellei ole. Itsepähän parhaiten tunnet.
Mutta Hilun riemuun sekaantui nyt pieni pisara pelkoakin, pelkoa, jollaista hän ei ennen ollut tässä määrin tuntenut.
IX
Eiväthän ne, Kankkus-Hilemoonin tapaiset eläjät, joilla on ränsistynyt mökkirähjä vuokralla jossakin Keinuvaaran kupeella, kaksi lehmänkantturaa ja vanha akka hoitamassa taloutta, eiväthän ne, sellaiset eläjät, lähde matkoille tärkeissäkään asioissa sillä tavoin kuin suuremmat eläjät. Annappas, että intikseen lähtevät: ensinnäkin kuluvat rahat, toiseksi menetetään pitkiä työpäiviä ja kolmanneksi saattaa sillä aikaa mikä paikka tahansa joutua rempalleen. Kauan, kovin kauan, oli Kankkus-Hilemoonikin tätä matkaa aikonut ja oinastellut, mutta vaikka kuinka oli sisua polttanut, niin ei passannut kolmattasataa markkaa heittää menemään kun ei hengenhätää ollut. Taivaan Jumalakin siitä olisi ollut pahoillaan. Mutta nyt sattui Mutkan Eerolle, jonka ammattina oli kuljettaa puulaakin kuormia edes ja takaisin, että hän sai poltteen sydänalaansa ja tarvitsisi etulaisen. Hilemooni tarjoutui lähtemään, viitonen päivältä, eikä siitä sen enempää.