Mutta — nyt ei Hilu tahdo uskoa silmiään — Kankkusen mökkiä on jatkettu. Hän pysähtyy katselemaan tätä merkillistä näkyä. Mökkiä on tosiaankin jatkettu. Katto on liitekohdasta kupera kuin kissan selkä ja kaksi pientä ikkunaa on tullut lisää. No niin, Hilu ei ehdi muistamaan, että aika on kulunut ja nuorimmatkin tulleet työkykyisiksi. Mutta minuutin kuluttua hän sen muistaa ja hätkähtää, kun Kaisan-Sohvin mökki, muinoin punaiseksi sivuttu, tienpolvesta päästyä pilkistäiksen esiin Kankkus-Sakarin mökin takaa. Aika on tosiaankin kulunut ja on kulunut myöskin Iinan ja hänen kohdallaan.
Pitkän aikaa seisoo hän ja katselee molempia asumuksia ja jos olisi valoisa, saattaisi huomata, että hänen kasvonsa värähtävät oudosti. Lopuksi hän ikäänkuin tekee päätöksensä ja kävelee hiljaa ja epävarmasti Kaisan-Sohvin mökkiin sydämen ankarasti takoessa.
Lämmin ilma lyö tulijaa vasten kasvoja. Kirkkaasta valosta silmät hetkeksi huikaistuvat. Ompelukoneen ääressä, selin tulijaan, istuu nainen. Neljän tai viiden vuoden vanha lapsi leikkii lattialla.
— Iltaa.
— Iltaa.
Nainen ompelee palteen loppuun ennenkuin kääntyy.
— Herra… Eikö se ole Hilu?
— On.
Iinan kasvot eivät ole sanottavasti muuttuneet, varsi on ehkä käynyt entistä täyteläisemmäksi. Silmien alle on tullut tuskin huomattavia, hiuksen hienoja uurteita.
— Nytkö sinä sitten tulit?