— Nyt.
Iina kävelee kohti, hänen kasvonsa alkavat vertyä ja huulet vapisevat. Hilun valtaa omituinen, poissaolevan mielentila. Hän huumaantuu, mutta kuitenkin on hänessä joku aisti kylmästi ja huomiokykyisesti vireillä. Tällä hetkellä on hänen elämänsä eräässä ratkaisevimmista kohdistaan. Hän tuntee, kuinka Iinan kädet kiertyvät hänen kaulansa ympärille ja kuinka Iinan povi lämmittää hänen poveaan ja hetkeksi hän menettää koko tajuntansa ja, jos niin voi sanoa, uppoaa onnentunnelmaan, mutta pian alkaa taas virkeänä oleva aisti kylmästi toimia ja hän huomaa taas mitä tapahtuu. Saavutettu lämmin, kodikas tunnelma ei kuitenkaan häntä jätä.
— Sinä olet vanhentunut, sanoo Iina. - Ja olet kai pulskistunutkin.
— Niinkö arvelet?
— Niin minusta näyttää.
Hilu istuutuu puusohvalle ja Iina alkaa puuhata hellan luona. Lattialla leikkinyt lapsi katselee vierasta setää suurin, pyörein silmin, seinäkello nakuttelee. Muuten on huoneessa odottava hiljaisuus.
— Minä tulin nyt sitten… niinkuin tiedät, pääsee viimein Hilulta.
Iinan kasvot jäykistyvät ja menevät valkeiksi. Pitkään aikaan hän ei vastaa mitään.
— Olihan siitä puhetta, tulee lopuksi katkonaisesti, — mutta… eiköhän se nyt ole myöhäistä…?
Veri pakkautuu Hilulla jäseniin, on kuin koko ruumis kauhusta jäykistyisi.